Aikuisbulleriina

Sujautan uudet, nahkaiset balettitossut jalkaani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Olisin halunnut ostaa mustat, kun kerrankin saa (balettikoulussa mustia tossuja saivat käyttää vain pojat, meille tytöille olivat sallittuja vain valkoiset ja puuterin väriset – kunhan koko luokalla oli samanväriset). Nyt saa myös pukeutua niin kuin haluaa. En tiedä mikä on yliopistoliikunnan aikuisbalettikurssin pukukoodi: onko valkoiset trikoot käypä asu vai ylipukeutumista? Vanhat tanssitrikoot venyvät vielä päälle, joten laitan ne. Hametta en tietenkään laita, piilotan trikoot löysemmillä urheiluhousuilla. 

Tunti pidetään koulun urheilusalissa. Lattiana on kiiltävä parketti värikkäine maalauksineen, ei tuttua, vaaleanharmaata, tahmeaa tanssimattoa. Tangot vedetään esiin välinevarastosta. Ne ovat samanlaiset kuin uuden Oopperatalon harjoitussaleissa. Annan aiemmille kursseille osallistuneiden tehdä järjestelyt ja seuraan itse sivusta. Haluan pitää matalaa profiilia; en halua, että taustani paljastuu. Salissa ei ole pianoa, tietenkään. Musiikki tulee nauhalta, mikä on varmasti hankalaa opettajalle. Balettikoulun pianistit olivat sympaattisia itäeurooppalaisia, persoonia jokainen. Puhuivat vain muutaman sanan suomea, mutta soittivat juuri sitä, mitä tarvittiin, sillä nopeudella, mitä pyydettiin. Vieläköhän balettikoulussa on pianisteja, en tiedä.

Päätin ilmoittautua balettikurssille, sillä ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, mitä kehoni muistaa. Varmasti jotakin taitoa on säilynyt, vaikka taukoa on jo vuosikymmen. Olen huomannut, että sellaisten asioiden tekeminen on yleensä kivaa, missä on hyvä, joten tästä kurssista tulisi varmasti itsetuntoa kohottava onnistumisten sarja! 

Nyt tunti alkaa. Tottumuksestani poiketen emme niiaa opettajalle ja pianistille ennen ensimmäistä sarjaa. CD-soittimelle niiaaminen nyt olisikin koomista. Opettaja näyttää sarjan malliksi ja minä painan sen tiukasti mieleeni, en halua mokata heti alussa. Sitten opettaja siirtyy soittimen äärelle ja on meidän oppilaiden vuoro kääntyä kohti tankoa ja musiikin alkaessa tehdä tendu eteen, sivulle, taakse. Yllätyksekseni opettaja luettelee liikkeet koko sarjan ajan. Niitä ei siis olisi tarvinnutkaan painaa mieleen niin kuumeisesti! Aivoistani alkaa sadella ohjeita: Käännä jalat auki lonkista asti, jalan ulkoreuna painuu lattiaan. Ojenna nilkka loppuun asti. Sitkeämmin, tee liike loppuun asti, täytä koko musiikki! Vatsa sisään, häntäluu alas, kylkiluiden alta nappi kiinni, pakarat tiukkana, hartiat alas, niska pitkänä, päälaelta vetää siima ylös. Mutta sarja ehtii loppua, ja minä olen päässyt ohjelitaniassani vasta alkuun. 

Huomaan olevani kuin sumussa, tunnen silmäkulmissani muut oppilaat, mutta en uskalla katsoa heitä. Tunnen selässäni opettajan polttavan katseen. Tiedän, että sekoilin sarjan lopussa. Mitä vastaan, jos opettaja kysyy miksi sekoilin? Voisin sanoa, että taukoa on jo kymmenen vuotta, mutta sitten joutuisin selittämään mitä kymmenen vuotta sitten oli. Paljastuisin. Nyt opettaja näyttää jo seuraavaa sarjaa. Skippaamme näköjään plié-sarjan ja siirrymme suoraan fondun harjoitteluun, erikoista. Mieleeni tulee menneisyydestä eräs opettajani, joka kertoi sanan tarkoittavan sitkeää juustoa, jota sveitsiläiset syövät suoraan kattilasta. Jalan pitäisi liikkua yhtä sitkeästi kuin juusto, jota luokkamme laihimmat tytöt tuskin suuhunsa ikinä laittoivat. Itse söin aina hyvällä ruokahalulla – kaloreita kului päivittäisen harjoittelun ansioista hurjaa tahtia ja olen aina vihannut nälän tunnetta. Sitäpaitsi tuskin minusta olisi ikinä tullut vartaloltani balleriinaa, vaikka kuinka olisin itseäni riuduttanut. Bulleriina paremminkin. Kuten eräs venäläinen opettajamme nauroi, kun etsimme esiintymispukuja Oopperan varastosta eivätkä hakaset meinanneet ylttää selässäni kiinni. “Sinä pitää hakea oopperalaulaja puku, siellä on tarpeeksi iso!”

Vilkaisen peilikuvaani ja järkytyn: peili paljastaa, että jos kymmenen vuotta sitten olin jo luokkani pullukka, niin nyt ei varmaan mahtuisi edes oopperalaulajan puku päälleni. Peppu törröttää ulkona. “Hanhen pyrstö!” sanoi venäläinen ja läpsäytti käsiään. Yritän pikistää pakaroitani sisään, mutta peilikuva ei hievahdakaan. Mutta käteni liikkuvat sulavasti kuin automaattiohjauksella. En ole varma millaiset kädenliikkeet tämän kurssin opettaja antoi, mutta minun käteni liikkuvat niin kuin lapsena olen oppinut, kehystäen jalkojeni liikkeitä. Myös katseeni kääntyy automaatiolla: kun jalka menee eteen, katse kääntyy sivulle, jalka sivulle, katse eteen, jalka taakse, katse taas peiliin. 

– Riina.
Katseeni kääntyy salamana kohti opettajaa. Mitä tein väärin? Olisiko pitänyt liikuttaa käsiä kuten opettaja neuvoi, eikä alkaa sooloilemaan? En vain voinut sille mitään, musiikki vei käteni mukanaan.
– Näyttäisitkö sä malliksi piruetin? Ihan peruslähtö neljännestä asennosta. Yksi kierros riittää.

Häkellyn. Miksi opettaja haluaa minun näyttävän, eikä pyydä jotakuta aiemmille kursseille osallistunutta näyttämään? Ei minun liikkeeni riitä malliksi kenellekään. Pyörähdän piruetin. Tekisi mieli tehdä samantien kaksi kierrosta, mutta tottelen opettajan ohjetta. En oikeastaan edes tiedä onnistuisinko tekemään kahta kierrosta puhtaasti. Unessa voin pyöriä vaikka kymmenen kierrosta pysähtymättä, mutta tämä ei taida olla unta, vaikka epätodelliselta tuntuukin.

– No tee nyt samantien kaksi kierrosta, opettaja kehoittaa. 
Otan uudestaan neljännen asennon, koukistan jalat plié’hen ja ponnistan ylös. Kehoni pyörii, pääni kääntyy ja laskeudun hieman horjahtaen. Alastuloni hävettää, venäläinen opettajani saisi siitä syyn nauraa, ettei hanhi osaa tehdä piruetteja, mutta tämän kurssin opettaja on innoissaan:
– Hyvä! Näittekö miten Riinan katse oli koko ajan peilissä? Pää kääntyy tsak tsak tsak – upeaa!
Hämmennyn – miksi opettaja kehuu, vaikka piruettini oli ihan surkea? Tämän kurssin vaatimustaso ei taida olla riittävä minulle. Mutta tämä on jo jatkokurssin kakkostaso. 

– Sulla taitaa olla aika paljon kokemusta baletista? opettaja kysyy.
– Joo, on mulla vähän, vastaan. Hävettää, en halua paljastaa, että olen käynyt kuusi vuotta Oopperan balettikoulua ja silti olen niin surkea. Olinhan surkea jo silloin, lukuvuositodistuksessa soveltuvuuteni alalle oli jotakin kolmen ja viiden välillä – asteikon ollessa 1–20! Joka syksy kaksi tai kolme tyttöä puuttui luokasta, mutta en koskaan saanut tietää, karsittiinko heidät oikeasti vai päättivätkö he itse lopettaa. Saivatko hekin samanlaisen puhuttelun kuin minä, mutta myöntyivät opettajan tahtoon; ei olisi järkeä tuhlata enempää aikaa baletille, kun soveltuvuus alalle on niin huono. Minua ne puhuttelut vain motivoivat entisestään, vaikka tarkoitus oli varmasti päinvastainen. Minä kapinoin, en antanut auktoriteetille periksi, minä en luovuta.

Nyt tuntuu, että se oli lopulta oikea päätös luovuttaa ja jättää baletti lopullisesti sikseen. Tietenkin aion tämän aikuisbalettikurssin käydä loppuun, en ikinä jätä mitään kesken. Mutta minusta ei tule mallioppilasta jatkokurssin kolmostasolle.