Olen omistanut koko elämäni baletille. Ensin tanssijattarena maailmaa kiertäen ja nyt opettajana Kansallisoopperan balettikoulussa. Minusta on upeaa, että voin jakaa tanssin lahjaa eteenpäin ja hioa aina vain uusista nuorista timantteja, uusia tähtiä baletin säkenöivälle taivaalle. Baletti on uhraamista. Se vaatii jo lähtökohtaisesti paljon: ilman oikeanlaista ruumiinrakennetta, jalkojen aukikiertoa, musikaalisuutta, kannateltua ryhtiä ja eteeristä olemusta siihen on turha edes alkaa. Sen lisäksi se vaatii loputonta ahkeruutta, kärsivällisyyttä, kuuliaisuutta, toistoa toiston perään, verta, hikeä ja kyyneleitä – ihan konkreettisestikin. Balettikoulussa kaikki ovat tietenkin läpäisseet tietyn seulan ja jokaisella lapsella on periaatteessa riittävät lähtökohdat tanssijan uralle. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että jokaisesta tulisi tanssija. Läheskään kaikilla ei ole vaadittavaa sitkeyttä ja ahkeruutta, osalla kroppa prakaa ja joillain muut kiinnostuksen kohteet vievätkin voiton. Niinhän sen pitää ollakin, ei Oopperaan mahdukaan kuin muutama uusi kiinnitys vuosittain.
Luokallani on nyt kymmenen upeaa nuorta. Jokainen heistä on ihana yksilö, oma persoonansa ja valloittava henkilö. Joukossa on kolme, ehkä neljä, todellista lahjakkuutta, joista tulee varmasti balleriinoja, kunhan ei vaan tulisi mitään pahaa loukkaantumista. Heissä näen sen todellisen palon, se peräänantamattomuus ja sinnikkyys, voima – ja samalla ihana, herkkä eteerisyys, jota ei voi kuin ihailla. En itse koskaan ollut yhtä hento ja kaunis. Tottakai vaaditaan vielä paljon työtä ennen kuin voidaan puhua ammattilaisuudesta. Ja juuri sitä varten minä olen olemassa. Minä tsemppaan heitä joka päivä ylittämään itsensä, kannustan tekemään kaiken vielä paremmin, nostamaan jalkaa korkeammalle, pyörimään vielä yhden kierroksen lisää, taivuttamaan selkää vielä syvemmälle. Opetan heille kaiken sen, minkä itse sain Venäjän primaballerinoilta oppia. Yhdessä me saavutamme heidän unelmansa.
Loput luokasta ovat keskinkertaisuuksia – heistä tuskin tulee ammattitanssijoita, paitsi ehkä nykytanssissa. Heissä on kyllä yritystä, mutta ei kuitenkaan samoja edellytyksiä, eikä samaa, peräänantamatonta ahkeruutta. Peräänantamattomuutta heistä joistakin kyllä löytyy, vähän liikaakin. Itse asiassa tälle vuosiluokalla on sattunut pari erityisen kovapäistä tapausta, jotka sitten vetävät välillä muutkin mukaansa. Pääpukarit ovat ulkoisesti kuin yö ja päivä – Riina on vaalea pellavapää ja Lena onkin puolineekeri, liekö Afrikasta perinyt sitkeytensä ja pahasisuisuutensa. Heissä on kyllä jotain samaa kuin minussa itsessäni nuorena, sellaista periksiantamattomuutta, jota tulevaisuuden naiset tarvitsevat. He osaavat pitää kiinni oikeuksistaan, usein tosin luulevat teiniröyhkeyksissään vähän liikaakiin oikeuksia omaavansa. Arvostan sitä, että ei jää muiden tallottavaksi ja uskaltaa sanoa mielipiteensä – itse en aina nuorena uskaltanut sanoa vastaan, vaan nolona punastuin enkä saanut sanaa suustani. Mutta jokaisen balettikoululaisen on kuitenkin noudatettava koulun sääntöjä, opettajan sana on ehdoton laki. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Ihmettelenkin välillä, miten nämä keskinkertaiset nuoret jaksavat päivä toisensa jälkeen, vuosi vuodelta tulla vuodattamaan tanssisaliin hikeä, verta ja kyyneleitään. Tietäväthän he varmasti itsekin, ettei heistä koskaan tule ammattilaisia. Sitä olen yrittänyt heille sanoa: kannattaa tarkkaan miettiä mihin aikansa käyttää. On todella iso uhraus käyttää jokainen arki-ilta – ensi vuonna vielä lauantaiaamupäivätkin balettiin, jos ballerinan ura ei kuitenkaan ole realistinen. Minulle jokainen luokkani nuori on äärettömän tärkeä, ja haluan tukea heistä ihan jokaista saavuttamaan unelmansa. Joidenkin kohdalla ballerinan ura ei vain mitenkään ole realistinen ja siksi yritän ohjata heitä oikeampaan suuntaan. Välillä mietin, että olisi parempi karsia nämä muutamat tapaukset kokonaan pois, mutta koulun johdon mielestä joka luokalla olisi taloudellisista syistä oltava vähintään kymmenen oppilasta. Ja tarvitaanhan heitä avustamaan Kansallisoopperan produktiohinkin. Ja voihan tästä koulutuksesta olla heille hyötyä heidän urallaan muutenkin, esimerkiksi nykytanssijan, tanssinopettajan tai vaikka näyttelijän ammatissa. Baletti antaa niin paljon meille kaikille. Toisinaan kyllä mietin, että ottaahan se myös.
Minulle olisi kyllä helpompaa, jos näistä kahdesta kauhukakarasta päästäisiin. Tai edes toisesta, tuskin toinen niistä yksinään pystyisi koko luokkaa ja poikien rinnakkaisluokkaa terrorisoimaan. Saisivat oikeasti lahjakkaat oppimisrauhan ja minulle jäisi enemmän aikaa antaa itsestäni heille. Tänäänkin meni toista tuntia näiden nuorten välejä setviessä. Luokkani riitapukarit olivat menneet haukkumaan poikia homoiksi. Sydämeni oli särkyä, ne pojat ovat juuri nyt niin herkässä iässä, ja niin rohkeita kun ovat tanssijan uralle lähteneet. Ja tietäähän sen, kun muutama niistä voi ollakin homoseksuelli, kuinka julmalta tuollainen nimittely voi tuntua. Pojat olivat kuulemma kutsuneet Lenaa neekeriksi. Mutta niinhän se onkin, eihän sitä voi faktaa kieltää ja sillä ilveellä alkaa toisia haukkumaan. Homo on haukkumasana, neekeri kutsumanimi, vaikka vähän vanhahtava olisikin. Mutta niin minulle koulussa opetettiin: n niin kuin neekeri. Siinä puhuttelussa tuli taas itku molemmilta tytöiltä. Sanoin, että antaa tulla vaan – itke ensin ja puhutaan sitten. Vuodatetaan nyt näitä kyyneleitä ja sitten kasvetaan.