Balleriinan painajainen

Rannekelloni näyttää jo viittä vaille, en varmasti ehdi ajoissa. Askeleeni muuttuvat juoksuksi, vaaleanpunaiset remmikengät hakkaavat asfalttia kiihtyvällä tahdilla, mutta en enää tiedä mikä on oikea suunta. Kortteli toisensa perään näyttää samalta – kotikaupungissani ei ole kerrostalokortteleita, Helsingissä on loputtomasti korkeita taloja joka suuntaan. Oli virhe kuunnella isäni neuvoa oikaista kulkemalla kortteleita vinottain. Mutta ajattelin, että isäni on viisaampi kuin äitini ja hänen neuvoillaan ehtisin aiemmin perille. 

Balettikoulun pääsykokeisiin menimme yhdessä äitini kanssa. Hänellä on tunnetusti huono suuntavaisto, joten hänellä oli yksinkertainen navigointityyli: ensin Mannerheimintietä poispäin maalta kunnes se muuttuu Erottajaksi, ja siitä kun kääntyy Bulevardille, jonka tunnistaa isoista puista, ei tarvitse kuin kävellä suoraan, kunnes tulee perille Aleksanterin teatterille. Pääsykoepäivänäkin minulla oli samat mokkanahkaiset remmikengät. Äitini ei osaa kävellä, vaan naamioi pika-askelluksensa kävelyksi kuin Valentin Kononen konsanaan ja minä yritin pysyä perässä. Sylki kihosi suuhuni, joten sylkäisin sen kadulle. “Riina, tuo nyt ei ole kovin naisellista”, äitini huudahti ja minä ihmettelin, miksi pitäisi olla naisellinen – tuskin pääsykoeraati näkisi Bulevardin toiseen päähän asti.

Nyt yritän muistella päääsykoepäivän katumaisemaa. Ehkä auttaisi, jos muistaisin millaisia taloja silloin näin, mutta en tietenkään voi muistaa kolmen kuukauden päähän. Ehkä olen jo kulkenut Aleksanterin teatterin ohi. Parempi varmaan kääntyä takaisin, jotta pääsen perille. Ehkä pitää kysyä neuvoa joltain ohikulkijalta.

Pääsykokeisiin meneminen oli äitini idea, hän oli nähnyt ilmoituksen Helsingin Sanomissa, ja ajatteli että minulla voisi olla mahdollisuuksia, olenhan jumpannut 5-vuotiaasta asti. Vihaan sanaa “jumpata”, siitä tulee mieleen joku mummojen vetreytysjumppa tai aerobic-hullut hikipanta päässään. Ainakin sata kertaa sanoin äidilleni, ettei se ole jumppa, vaan rytminen kilpavoimistelu, äläkä kysy “Minä päivänä on jumppa”, vaan sano treenit tai harkat niin kuin muut äidit. Ja pukusuoja – yök, tulee mieleen joku kuukautissuoja. Tai pommisuoja. Pukkari tai ihan vaan pukuhuone se on.

Mutta nyt pitäisi löytää se Aleksanterin teatterin pukkari. En kehtaa kysyä keneltäkään neuvoa, sillä kyllä minun pitäisi osata itse, onhan tämä jo kolmas kerta kun kävelen Rautatieasemalta Aleksanterin teatterille.

En tiedä mitä tunsin, kun sain hyväksymiskirjeen postissa. Ehkä olin osannut odottaa sitä ja olin iloinen, kun minun ei tarvinnut tulla hylätyksi ja pettyä. Olin tyytyväinen, että minut valittiin. Suurin osa hakijoista kuulemma hylättiin. Koin velvollisuudekseni mennä, jos minut kerran balettikouluun haluttiin. Olin myös utelias näkemään, millaista siellä on.

Nyt näen tutun, koristeellisen katulampun vaaleanpunaista seinää vasten – olen viimein löytänyt määränpääni. Olen helpottunut, mutta tiedän, että pahin on vielä edessä. 

Kello on jo tasan. Muut tytöt ovat tällä hetkellä juuri niiaamassa pianistille ja opettajalle, minun pitää vielä juosta raput ylös, jättää päällysvaatteet pukkariin,  solmia tossujen nauhat ja juosta raput – ai niin juokseminen on kiellettyä – takaisin alas ja tarttua balettisalin suljetun oven kahvaan. Joudun luikahtamaan tunnille kesken askelsarjojen, oven kolaus pilaa pianomusiikin, kaikkien katseet kääntyvät, minun naamani on tulipunainen, en uskalla katsoa opettajaan, mutta tiedän, että hänen katseensa on tuomitseva.

Voi jos tietäisin, että tulen näkemään tästä painajaisia vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. 

(Lue uusi versio tästä muistosta: Balleriinan päiväuni, jonka tein Painajaisesta päiväuneksi -kirjoitusharjoituksen avulla.)