Eilen illalla tuli olo, että haluan taas kirjoittaa sulle. Toivottavasti jaksat lukea ja vastata mulle. Ja kiitos, jos saan taas julkaista vastauksesi blogissani. Ehkä joku blogini lukija painiskelee samanlaisten ongelmien kanssa ja saa lohtua vastauksestasi.
Heräsin taas kuudelta. Ja neljältä. Ja kahdelta ja kahdeltatoista. Mutta nukuin siinä välissä. Kuudelta mieleeni tuli veljeni syöpä ja rupesin taas laskemaan suhdelukua siitä kuinka monella sukulaisellani on syöpä ja kuinka montaa ei vielä ole diagnosoitu ja kuinka todennäköistä on että minäkin saan syövän. Aloin itkemään, joten päätin, että paras nousta ylös, jotta en herätä Aleksia.
Eilen illallakin suretti, ihan ilman syöpäajatuksiakin, ihan vaan kaikki. Surettaa, kuinka hidasta tämä toipuminen on, tuntuu, etten ikinä ole terve ja normaali itseni. Harmittaa, etten pystynyt oikein nauttimaan lomasta. Pari viikkoa sukulaisten kanssa oli liikaa ja siihen päälle 48 tuntia laivassa ja yön yli ajo Saksan läpi (onneksi Stuttgartin lentokentällä oli 24 h koronatesti, niin päästiin aamunkoittaessa rajan yli). Ja sitten olisi pitänyt jaksaa viikko vuorilla ja olla 24/7 kaveripariskunnan kanssa. Päivä päivältä halusin vetäytyä enemmän, en jaksanut osallistua lautapeleihin, otin meditaatiotaukoja, en osallistunut, olin huonoa seuraa ja sitten sainkin flunssan, niin sain luvan kanssa jäädä kämpille, kun muut kävivät valloittamassa vuoria.
Onneksi ei tarttenut selitellä enää, miksi en jaksa lähteä päiväretkille mukaan ja vakuutella, että vaikka ulkoisesti näytänkin ihan terveeltä, on minulle nykyään 400 nousumetriäkin liikaa, vaikka ennen meni tonni heittämällä. Muut luulee, että sen kun puskee vaan ja sitten nukkumalla sikeästi vähän pidempään palautuu ja seuraavana päivänä voi rykäistä vielä muutaman sata metriä enemmän, kuntohan siinä vain kasvaa – ei se mitään, jos vähän väsyttää, arkena sitten levätään. Mutta kun mulla se menee niin, että siinä hetkessä voin kyllä tehdä vähän enemmän kuin jaksaisin (ja yleensä teenkin, koska väsymyksen tunne tulee viiveellä, ensin sivuutan sen ja lopuksi vasta suostun vastahakoisesti himmailemaan), mutta illalla olen ihan naatti, en saa nukuttua ja seuraava päiväkin menee plörinöiksi. Eikä se ole vain fyysinen väsymys, vaan mun ajatukset menee tosi synkiksi. Alan ajattelemaan, että muut varmaan ajattelee musta kaikkia kurjia asioita, eikä se ole yhtään kivaa kuulla sellaisia juttuja. Ja sitten surettaa, että ne asiat, jotka ennen oli ihan parasta, saa mun olon nykyään tällaseksi. Huomasin myös, että kun liikun korkeammassa ilmanalassa, menee mun syke jotenkin korkeammalle, ja nukun entistä huonommin, palaudun huonommin ja jaksan entistäkin vähemmän ja sitten synkistelen enemmän. En usko, että ihmiset, jotka ei ole kokenut tällaista kunnon uupumusta ja masennusta pystyy ymmärtämään mua.
Uupumuksesta voi kyllä lukea tarinoita, paljon näkee juttuja siitä, miten joku vetää ylikierroksilla ja kuinka tulee totaalinen seinä vastaan. Tai joku kertoo, että viisi vuotta sitten oli uupunut ja siksi ottaa nyt iisimmin. Ohjeita, miten välttää uupumista ja mistä merkeistä sen huomaa ja mikä on oikea ensiapu. Mutta mitä tapahtuu siinä totaalisen seinän ja toipuneen, fiksumman, uupumista välttävän yksilön välissä? Viisi vuotta toipumista. Ei kukaan kirjoita siitä. Kuinka kurjaa on jatkuvasti olla heikompikuntoinen kuin muut. Kuinka tylsää on luopua kaikista oikeista harrastuksista ja tehdä vain palauttavaa joogaa ja palapelejä. Kuinka joka päivä käy sisäistä taistelua siitä, pitäisikö tehdä enemmän tervehdyttäviä asioita, ilostuttaa itseään jollain kivalla tekemisellä, vai ihan vaan himmailla, jotta ei rasitu liikaa. Kuinka tuntee syyllisyyttä siitä, ettei jaksa olla hyvää seuraa ja oma iloinen itsensä enää. Tarvitsee neljän päivän levon yhden tapaamisen jälkeen. Pelkää, ettei toivu ehkä enää ikinä. Jaksaa tehdä pari tuntia opiskelua ja pari tuntia omaa tasoaan huomattavasti alempaa työtä päivässä. Ei etene mihinkään. Ja silti väsyttää koko ajan. Ja kaikki vertaistarinat on totaaliuupuneista saikulla tai jo toipuneita, jotka porskuttaa taas työelämässä eteenpäin.
Ympärillä olijat kysyy, miksi en jaksa kuten ennen ja miten niin en jaksa. Ja kun selitän, ei vastaukseksi oikein tule mitään. Ehkä ne ei usko, mutta eivät kehtaa väittää vastaan, tai jotkut kyllä jopa kehtaavat. Myötätuntoa harva pystyy antamaan. Mutta en mä sitä yleensä pysty vastaanottamaankaan, joten ihan hyvä, että eivät tyrkytä. En kestä säälittelyä ja hössöttämistä. Ja onhan se ihan reilua, koska en pysty itsekään olemaan myötätuntoinen ketään kohtaan.
No tässä oli nyt ehkä riittävästi voivottelua yhdelle kertaa. Onneksi huomenna alkaa arki ja voin vetäytyä ylhäiseen yksinäisyyteeni ja suorittamattomuuteeni. Kiitos, kun luit ja kiitos jos jaksat vastata.
terveisin,
Riina
Hei Riina,
Vastaan suoraan tänne blogiisi. Ja tietenkin jaksan vastata – kiva kun kirjoitit!
Ai sulla on nyt tommoinen tasatuntiheräämisvaihe. Onneksi sentään vain parillisina tunteina! Kyllä kai ihminen herääkin yleensä muutaman kerran yön aikana, sitä ei vaan muista aamulla kun nukahtaa samantien uudestaan. Sulla meni pikkuisen kauemmin nukahtaa, niin herääminen jäi mieleen. Mutta nukahdit kuitenkin – se on jo paljon edistystä verrattuna aiempaan!
Se sun veljen syöpä on kyllä ihan tosi kurja juttu, eikä ihme jos vaikuttaa sun uniin. Ennemmin tai myöhemmin me kaikki kuollaan, ja aika moni kuolee lopulta syöpään. Sun suvussa moni on kuitenkin toipunut syövästä. Voisiko ajatella, että teillä on siis supervahvat geenit?
Sun loma kuulostaa tosi rankalta! Sähän olit sen aikana vielä virallisesti sairaslomallakin, eikö? Ei siis mikään ihme, jos alkoi väsyttää. Mun mielestä sun kertomuksesta on kuitenkin hieno huomata, että sä suhtaudut siihen väsymykseen ihan eri tavalla kuin ennen. Aiemmin sä olisit sivuuttanut sen ja puskenut lisää, nyt sä oot ottanut iisimmin ja vetäytynyt lepäämään – hyvä! Eihän kukaan ole koko ajan pirteä, eikä sun tehtävä ole viihdyttää sun kavereita.
Musta on tavallaan hyvä, että sä suret sun sairastumista: se oli surullinen asia. Mutta ei sun tarvitse jäädä siihen vellomaan, koska nyt sä toivut koko ajan ja se on tosi tosi iloinen asia! Sä oot myös huomannut tosi paljon juttuja, jotka vaikuttaa sun jaksamiseen ja mielialaan – se auttaa sua pitämään sun mielialan korkeammalla ja jaksamisen parempana jatkossa.
Mietit, mitä tapahtuu totaalisen loppuunpalamisen ja fiksun, täysin toipuneen yksilön välissä ja miksei kukaan kirjoita siitä. Mä luulen, että suurin osa ihmisistä on just siinä välissä. Moni ei pala totaalisen loppuun, mutta kaikilla on elämässä monenlaisia haasteita, jotka vie voimavaroja: sairaus, lapsi, läheisen sairaus, avioero, työttömyys… Eli se on ihmisen normaalitila olla pikkuisen väsynyt, joten ehkä siitä ei ole niin kiinnostavaa kirjoittaa. Muistutan vielä sua, että ethän sä nyt yritä toipua takaisin sellaiseksi supernaiseksi, joka olit? Sillä se supernainen vaatii sulta liikaa, tekee liikaa ja vaan uuvuttaa sut uudestaan. Mutta älä sano, että sä et etenisi mihinkään. Sä oot edennyt ihan valtavasti toipumisprosessissa viime vuoden aikana ja lisäksi sä opiskelet nyt, joten kurssi kurssilta sä kyllä etenet kohti uutta työelämää.
Ja vielä haluan sanoa, että musta on ihana kun sä kirjoitat että “onneksi huomenna alkaa arki”. Aika monet ihmiset on loman loppuessa kauhuissaan, koska niiden arki on niin ahdistavaa (niin säkin taisit pari vuotta sitten olla?), mun mielestä on ihan loistava kuulla, että sä tykkäät sun arjesta. Se on tosi tärkeää, koska siinä vietämme suurimman osan ajastamme. Ja seuraavaksi lomaksi voit sitten suunnitella jotain vähemmän kuormittavaa (tai ehkä sä olet silloin jo paremmin toipunut ja jaksat enemmän).
Nyt ei muuta kuin halaus ja oikein paljon tsemppiä arkeen! Kirjoittele taas miten menee, on kiva kuulla kuulumisiasi! Kiva myös lukea täältä blogista sun muita juttuja (ja vetää yhtäläisyyslankoja sun lapsuuden/nuoruuden “traumojen” ja nykyisten kipukohtien välille).
terveisin,
Helli
P.S. Palauttava jooga ja palapelit _on_ oikeita harrastuksia!
Hei Helli ja kiitos kommentistasi!
Oikeastaan musta tuntuu jo nyt paljon paremmalta. Toi oli vaan tommoinen väsymyksen aiheuttama musta hetki.
Mutta kiitos oikeasti sun viisaista sanoista, sulla on monta tosi hyvää pointtia, joista mä oon kyllä samaa mieltä, vaikka kirjoitinkin ensin vähän päinvastaista.
Ja joo joo, jooga ja palapelit on ihan kivaa ja niillä on paikkansa, mutta mieluummin olisin valloittamassa vuoria!
Kuvailit tekstiäsi voivotteluksi ja synkistelyksi. Minusta se oli pikemminkin äärimmäisen tarkkaa analyysia voinnistasi ja tuntemuksistasi. Vaikuttaa siltä, että kaikesta huolimatta olet vahvasti toipumisen tiellä. Toivon, että jaksat olla myös kärsivällinen ja armollinen itsellesi. Ihania arkisia hetkiä sinulle – vietätpä ne siellä ylhäisessä yksinäisyydessä tai läheisten seurassa!
t. Inke
Hei Inke ja kiitos kommentistasi!
Kyllä – minustakin tuntuu vahvasti ja selkeästi, että olen hyvin toipumassa. Mutta, kuten sanoit, se vaatii kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseään kohtaan ja välillä se tuntuu niin vaikealta!
Kerta toisensa jälkeen joudun huomaamaan, että en ole vieläkään täysin toipunut ja koko prosessi kestää aina kauemmin kuin olen ajatellut. Kuten pesukoneen viimeiset minuutit: näytössä lukee 10, mutta kun menet takaisin kymmenen minuutin kuluttua, näytössä lukeekin 5! Viiden minuutin kuluttua menet taas toivorikkaana paikalle vain huomataksesi, ettei vieläkään ole valmista.
En pidä itseäni lainkaan kärsivällisenä ihmisenä, mutta olen kyllä oppinut paljon kärsivällisyyttä käsitöiden avulla. Ja taidan oppia sitä paljon lisää tässä uupumisesta toipumisprosessissa…
Mukavaa päivää sinulle ja toivottavasti jatkat blogini lukijana 🙂
Moi Riina!
Aivan mahtava postaus ja löysin siitä omia ajatuksiani tosi paljon. Kohta, jossa kuvaat toipumisaikaa on mielettömän todenmukainen! Hyvä, kun nostit esiin sitäkin, ettei ulkopuolelta monesti tule kommenttia, kun aiheesta puhuu. Sama kokemus täälläkin, mut onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka jollain muulla tapaa osoittavat tukensa. 😊
Ihana oli myös myötätuntoinen vastaus! 💛 Kirjoittamalla vastineen, myötätunto tulee tosi paljon konkreettisemmaksi, eikä jää vain kaikumaan mieleen ontoksi sanaksi. Mielestäni blogisi perusteella voin sanoa, että teet kovasti töitä toipumisen eteen. Löysin vasta itseäni tsemppaavan ajatuksen, joka tuli vastaan Balancen meditaatiosovelluksessa: I’m doing my best, let go of the rest. Eli itselle krediittiä siitä, mitä just tänään tekee, niillä voimilla ku pystyy. Se on just hyvä. 💛
Kiitos!
Moi Tiia ja kiitos kommentistasi!
Tosi kiva kuulla, että tekstini herätti samaistuttavia fiiliksiä.
Hellinä kirjoittaminen on ollut todella voimaannuttavaa. On suorastaan taianomaista, kuinka asiat tuntuvat ihan eri tavalla todelta kun ne lukee itselleen osoitettuna, jonkun toisen kirjoittamana. Kannattaa kokeilla!