Mä en muista mun lapsuudesta juuri mitään. Ajasta ennen koulua muistan vain kaksi asiaa. Kävin hoidossa Maire-nimisen perhepäivähoitajan luona. Muut söi siellä Weetabixejä, mutta mä en tykännyt niistä, joten söin aina aamupalan kotona. Esikoulussa oli ystävänpäivänä “kaveripäivä” eli jokaisen piti tuoda kaveri mukanaan eskariin. Mulla ei ollut ketään kaveria esikoulun ulkopuolelta, joten onneksi mun mummo lupautui tulemaan. Se oli musta jotenkin noloa, ja ihan kuin siinä itsessään ei olisi ollut noloutta tarpeeksi, niin ystävänpäivänä se olikin kipeänä. Mummo leipoi sitten ystävänpäiväterveisiksi ämpärillisen korvapuusteja, jotka tarjosin muille eskarilaisille.
Ekasta luokasta muistan, että tein aina kaikki tehtävät tosi nopeasti ja sain opettajalta lisätehtäviä. Kerran mulla oli äidinkielen kokeessa yksi tehtävä väärin. Siinä oli kuva ja kaksi lausetta, joista piti ruksata oikea. Kuvassa oli kukko, jonka selässä oli iso kukka. Lauseet olivat “Kukka kukkii.” ja “Kukko kukkii.” Pohdin sitä ihan hirveästi, sillä se oli niin kummallista kun se kukka kasvoi siitä kukosta ja päädyin lopulta valitsemaan jälkimmäisen lauseen, “Kukko kukkii”. Kun sain koepaperin punakynällä merkittynä takaisin tunsin itseni niin tyhmäksi. Tiesinhän minä, etteivät kukot oikeasti kuki, mutta silti olin valinnut väärin.
Ja sitten muistan, että meidän luokalla oli romanityttö, joka oli vähän pullukka ja jotkut oppilaat kiusasi sitä. Mäkin nipistin sitä kerran pepusta ja mua hävettää se vieläkin niin paljon. Taisin joutua opettajan puhutteluun. En osannut vastata hänelle miksi tein niin, mutta en tee sitä enää ikinä uudestaan.
Nyt kun näitä muistojani ajattelen, niin ilmeisesti ihminen muistaa parhaiten poikkeukset ja häpeälliset hetkensä. Ehkä mulla on sitten ollut melko onnellinen lapsuus, kun lapsuusmuistoja on vain muutama.
Ja tietenkin mä muistan kuinka mä kävin ekalla luokalla joka viikko koulupsykologilla arvioitavana. Muistan vieläkin ne musteläiskät, mulle näytettiin sitä samaa läiskää uudestaan kymmenen vuotta myöhemmin ammatinvalintatestissä ja tottakai mun oli pakko sanoa se sama, lapsena tehty tulkinta: “Kaksi lihavaa naista juhlissa gramofonin äärellä”. Ja sitten sillä koulupsykologilla oli sellaisia valko-oransseja neliöitä, ne oli jaettu diagonaalisesti kahteen yhtä suureen kolmioon. Niistä piti tehdä kuvioita mallin mukaan. Ja ehkä niistä sai lopuksi tehdä itse haluamansa kuvion. Ai että mä rakastan sellaista geometrialla leikkimistä, kuoseja ja tilkkutöitä vieläkin!
No, vuoden lopuksi se psykologi totesi, että olen kypsä siirtymään suoraan kolmannelle luokalle. Mun äiti kertoi, että se oli myös sanonut, että tulosten perusteella mua olisi luultu pojaksi, ellei olisi tiennyt että olen tyttö. Olin niin kilpailuhenkinen. Niin mun äiti sitten osti mulle kaksi tokan luokan kirjaa: toisen kaunokirjoituksen ja toisen kertolaskujen harjoittelemista varten. Ja niin mä sitten suoritin tokan luokan kesällä nurmikolla maaten, pihakoivun alla kaunokirjaimia piirtäen.
Kolmannelta luokalta alkoi mun aika altavastaajana ja ura perfektionistina. Se ura kestikin lähes kolmekymmentä vuotta. Ja siitä ajasta mä muistan paljonkin! Mutta ei mun tarvitse sitä nyt muistella.