Me mamut

Istun luokkahuoneessa ja tajuan olevani ainoa valkoihoinen. Olen myös naisista ainoa, joka ei ole peittänyt hiuksiaan huivilla. Pohdin, olenko heidän mielestään huoramainen hiukset valtoimenaan. Minulla on myös tosi lyhyet shortsit. Tai siis ei ne oikeasti ole lyhyet, mutta kalpeat polvet paljaana tunnen olevani alasti kaapupukuisten naisten joukossa. 

Tuntuikohan ala-asteella luokkani Abdeista tältä? Sanon Abdit monikossa, koska heitä oli kaksi. Ensin luokallamme oli yksi somalipoika nimeltään Abdi ja sitten veljeni luokalta, kaksi vuotta ylempää, siirrettiin toinen somali luokallemme. Hänenkin nimensä sattui olemaan Abdi, joten päätimme yhteistuumin kutsua heitä Ykköseksi ja Kakkoseksi. He olivat aina iloisia ja voittivat aina kaikki lajit urheilukilpailuissa. Myöhemmin luokallemme tuli myös poika suoraan Venäjältä. Hän ei osannut sanaakaan suomea, joten opettaja käski meidän opettaa häntä. Kuljimme välitunnilla pihalla ja osoittelimme: Maa! Lumi! Puu! Jää!

Tämänhetkinen opettajani, eläkkeelle jäänyt sveitsiläinen nainen, huomaa, että monilla meistä on ongelmia ääntää saksalaisia vokaaleja. Hän käskee jokaista vuorollaan ääntämään A. Se sujuu kaikilta aika hyvin, mutta jo E:n kohdalla tulee ongelmia. U ja Ü ei onnistu osalta ollenkaan, vaan menevät iloisesti sekaisin. Minua huvittaa, täällä me istutaan, aikuiset, eikä osata A:ta sanoa. Mutta moni luokkatovereistani on joutunut aloittamaan kirjaimistosta. Suomalaisille ja sveitsiläisille tutut, latinalaiset aakkoset ovat olleet heille vielä vuosi sitten yhtä kummallisia kuin arabialaiset koukerot yhä meille. Minulta sujuu vokaalit ongelmitta, kunnes tullaan Ä:hän. Toistan Ä:n huolettomasti opettajan perässä, mutta hän ei siirrykään seuraavaan oppilaaseen, vaan puistaa päätään ja sanoo uudestaan Ä. Olen ihmeissäni, juuri niinhän minä sanoinkin, Ä. Ei, opettaja sanoo, ei Ä vaan Ä. En kuule äänteissä mitään eroa. Sanon taas Ä, nyt epävarmemmin. Ajattelen rumaa lammasta, jännitän poskiani ja määkäisen ÄÄÄ. Opettaja ei vieläkään ole tyytyväinen, mutta siirtyy sentään seuraavaan uhriin.

Sitten tulee minun vuoroni mennä luokan eteen. Olen luvannut pitää esitelmän kotimaastani. Kerron kuinka meillä on demokratia ja presidentti, maa on lähes yhtä iso kuin Saksa, mutta asukkaita on vähemmän kuin Sveitsissä. Lipussamme on sinistä ja valkoista. Kerron, että meillä on tosi kaunis luonto ja metsässä saa poimia karhuja niin paljon kuin haluaa. Opettaja nauraa, tarkoitat varmaankin marjoja – Beeren, ei Bären. Kasvoni helahtavat puolukanpunaiseksi. Sitten tulee oppilaiden vuoro kysyä. Mitä perinteisiä ruokia teillä on, kysyvät afrikkalaiset. En ole tullut ajatelleeksi ruokakulttuuria lainkaan, eihän Suomi ole siitä varsinaisesti tunnettu. Ensimmäinen suomalainen ruoka, jonka osaan saksaksi sanoa, on kaurapuuro. Yleisöni ei tiedä mitä puuro on. Opettaja tulee avuksi: “Puuro on sellaista ruokaa, mitä todella, todella, todella köyhät ihmiset syövät.” Pakolaiset katsovat minua myötätuntoisesti.

Istuudun takaisin paikalleni. Syyrialainen vierustoverini sanoo, että hyvin meni. Kun tämä koulu joutui muuttamaan yhdestä tyhjilleen jätetystä, vallatusta toimistorakennuksesta toiseen, olimme molemmat auttamassa muutossa. Se ei sujunut kovin hyvin: aina, kun minulla oli jokin huonekalu kädessäni, tämä syyrialainen herrasmies ryntäsi vaistomaisesti auttamaan minua. Pohjoismaalainen feministi minussa oli pöyristynyt. Välitunneilla syyrialainen välillä pilailee kustannuksellani: näyttää kännykästä kuvaa “syyrialaisesta kahvilasta” (kuvassa on nuotio aavikolla) ja nauraa päälle kun minä olen ensin kohteliaasti sanonut “ahaa”. Sitten hän kertoo, että hänen isällään on paljon kameleita ja nauraa taas nyökyttelylleni. Ehkä minun olisi pitänyt kertoa, että isälläni on jääkarhu, mutta en kehdannut.

Myöhemmin kutsun syyrialaisen meille kotiin Euroviisubileisiin. Myös mieheni on kutsunut uusia työkavereitaan. Melkein jokainen tulee eri maasta ja olemme pyytäneet vieraita tuomaan jotakin herkkua joko kotimaastaan tai siitä maasta, jota he kannustavat viisukisoissa. Syyrialainen tuo herkullisinta hummusta, mitä olen ikinä syönyt. Kuulen sivukorvalla, kuinka hän juttelee mieheni kollegan vaimon kanssa. Nainen kysyy, missä syyrialainen on töissä eikä voi ollenkaan käsittää, että syyrialaisen pitää odottaa vielä vuosia, ennen kuin hän voi saada edes luvan tehdä täällä töitä. 

Syyrialaisen metallinen tarjotin jäi meille juhlien jälkeen ja otin sen mukaani seuraavalle saksan tunnille, ja sitä seuraavalle, mutta syyrialaista ei enää näkynyt. Niin käy joskus: turvapaikanhakija katoaa jäljettömiin. Kiiltävä tarjotin on minulla vieläkin, mutta en koskaan kehtaa käyttää sitä. Ajattelen vain, kuinka varastin syyrialaiselta tarjottimen ja katson vääristynyttä peilikuvaani tarjottimen pinnasta.