Ryijy

Puristan akkuporakoneen kärjestä, terän alta, toisella kädellä ja toisella painan napista. Näin porakoneen pitäisi päästää poranterä otteestaan, jotta voin vaihtaa sen. En ole varma teenkö oikein, Aleksi neuvoi tämän minulle viime viikolla, mutta en muista enää, teflonaivo. Nyt se katsoo vierestä ja oletan sen sanovan, jos teen jotain väärin. Terä ei irtoa, painan liipaisimesta lujempaa, porakoneen karkea pinta nirhaisee ihoa. Silmitön raivo nousee sisältäni, miksi Aleksi ei sano mitään, katsoo vaan kun mä satutan itseäni! Jätän porakoneen niille sijoilleen, paiskaan parvekkeen oven kiinni ja rynnistän makuuhuoneeseen. Heittäydyn sängylle nyyhkyttämään.

Mikset sä osaa tehdä noin yksinkertaista asiaa? Sehän neuvoi sen sulle pari päivää sitten! Sähän oot kässänope! Miksei se osannut neuvoa paremmin? Oothan sä opettanut Aleksille monta juttua vuosien varrella, olishan sen pitänyt imeä susta pedagoginen ote ja didaktiset keinot. Miks se anto sun satuttaa ittees? Miks se on semmonen vässykkä? Miks sä et osaa mitään?

Tajuan koko ajan, että ylireagoin, mutta en voi sille mitään. Päätän, että saan olla hetken raivoissani, mutta nyt on aika rauhoittua. Muistan hengitysharjoituksen joogatunnilta: neljään laskien sisään, seitsemän pidätys ja kahdeksalla ulos. Suljen silmät ja alan hengittää sen mukaisesti: yksi – kaksi – kolme – neljä sisään, yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi – kuusi – seitsemän pidätä, yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi – kuusi – seitsemän – kahdeksan ulos, yksi – kaksi – kolme – neljä pidätä… Huomaan, kuinka kehoni rauhoittuu, Ankeriaskin liukuu pikkuhiljaa kerälle vatsani pohjalle ja alkaa hengittää samaan tahtiin kanssani. 

Avaan silmäni ja näen seinällä roikkuvan ryijyn. Isoäitini teki sen minulle, kun olin 5-vuotias. Se teki jokaiselle kahdeksalle lapsenlapselleen omat ryijyt. Ryijy on punavalkoinen, keskellä on erikoisia kuvioita ja reunat ovat punaiset. Yhtäkkiä haluan tietää, miltä ryijy tuntuu. Nousen ylös, painan kasvoni ryijyn pintaan ja silitän sitä kämmenilläni. Ryijy tuoksuu villallta ja pölyltä. Palaan lapsuuteen, muistan, että meillä oli seinällä suurempi ryijy, josta yletin koskettamaan vain alareunaa. Se oli ruskea, mutta karkeampaa lankaa ja siinä oli lyhyemmät nukat kuin tässä. Tämä on pehmeä ja muhkea, villalangan päät eivät lainkaan raavi kämmentä, vaan silittävät pehmeästi, se on kuin pilvi, johon voi upota.

– Mitä sä teet?
Aleksi on tullut huoneeseen. Tajuan, että näytän varmaan ihan vajaalta halaillessani ryijyä. Alkaa naurattaa. Aleksi tulee silittämään mun selkää. Se on niin tottunut siihen, että mun kierrokset kiihtyy nollasta sataan sekunnissa, mutta onneksi myös rauhoittuvat melkein yhtä nopeasti. Ei tarvitse selitellä.

– Mitä toi kuvio esittää? se kysyy.
– En mä tiedä.
– Eiks sulle oo kerrottu? 
Pudistan päätäni.
– Aika outoa, kun se on kuitenkin tehty sulle.
– No hei haloo, mä olin silloin viis, siitä on yli kolkyt vuotta aikaa. En mä muistais vaikka olis kerrottukki, vastaan, – Miltä se sun mielestä näyttää?
–  Ne vois olla koiravaljakkoja, Aleksi tuumailee.

Mun pitää vähän käännellä päätäni, että tajuan.
– Niin joo, jos se olis ylhäältä päin kuvattu. Tossa olis ne koirat ja toi olis se reki. Ja noi ois tommoset kaistat. Mut sit ne valjakot juoksis eri suuntiin, kuvailen tutkiessani ryijyn kuvioita.
– Mut hei, mullahan on se ryijykirja! muistan ja lähden saman tien etsimään sitä kirjahyllystä.

Isoisäni valokuvautti kaikki isoäitini tekemät ryijyt ja teki niistä kirjan, kun isoäitini täytti 80 vuotta, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt molemmista on jo aika jättänyt. Löydän ohuen vihkosen hyllystä ja alan selata sitä. Kirjasesta löytyy kuva 29:stä ryijystä ja pian löydän omani: Koralli, suunnittelija Aappo Härkönen. Aleksi nauraa koiravaljakkotulkinnalleen. Ehkä kuvio onkin vähän modernimpaa tuotantoa kuin luulimme. Jatkan kirjan selailua. En muistanutkaan, että alussa oli isoisäni kirjoittama teksti. Luinkohan sitä lainkaan kun sain kirjan teininä?

“Tämä on kertomus Ammin eräästä sivuharrastuksesta; yli kolmen vuosikymmenen uurastuksesta ryijyjen parissa. Se kertoo noin miljoonasta ryijysolmusta ja kokonaisuudessaan suurehkon asunnon lattian peittävästä ryijymatosta. Ennen kaikkea se on kertomus ihmisestä, joka ei osaa olla jouten ja vie aloittamansa tehtävät loppuun – joskus hammasta purren ja hartioiden särkiessä. Se on myös osa perheen yhteisestä tarinasta, johon kietoutuu menneisyys, läheiset sukulaiset sekä elämänvaiheiden kirjo.” Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Muistan kaikki ne kerrat, kun olen itse purrut hammasta, vaikka olisi jo ollut aika luovuttaa. Kuinka en ole ikinä osannut olla jouten. Toistaako ihminen vain väistämättä sukupolvien ketjua? 

Jatkan lukemista ääneen, mutta en voi välttää ääneni sortumista: “Suurimpana rajoittavana tekijänä oli tietysti, että käsitöiden tekeminen kuului perinteiseen tapaan Ammin alueeseen, joka oli ennestäänkin ylikuormitettu: meillä oli 60-luvulla muonavahvuus kahdeksan henkilöä, mukaan luettuna kodinhoidon harjoittelija ja hänen ohjauksensa, Ammin säännöllinen päivätyö lastentarhan johtajana sekä avustaminen uusien tarhojen perustamisessa. Kaiken lisänä oli jo 50-luvulla hieman kevytmielisesti aloitettujen yliopisto-opintojen loppuun saattaminen; sekin onnistui 70-luvun taitteessa.”

Istuudun nojatuoliin ja jatkan lukemista: “Ensimmäistä ryijymallia harkittiin pitkään ja hartaasti ja päädyttiin Laura Korpikaivo-Tammisen Pamaus-ryijyyn. Se tuntui dynaamisimmalta saatavissa olevalta; ja on sitä tänä päivänäkin. Valitettavasti perheen taidot eivät olleet samalla tasolla kuin toiveet, ja niin pamaus jonkin verran tussahti. Eli alaosassa vedettiin tiukkaa linjaa kunnon pedagogiperheen tapaan ja ryijyn kohdalla huomattiin kesken kaiken sama kuin lasten kasvatuksessakin: tiukka linja oli out eli vanhemmat lapset elivät teinivuosia ja nuoremmat riehuivat vapaammin kuvioin. Ryijyn osalta tämä merkitsi otteen höltymistä loppua kohden mentäessä ja lopputuloksena oli lievästi puolisuunnikkaan muotoinen ryijy. Mutta: värit ovat yhtä mahtavat kuin alussakin. Ryijy on kunniaksi ainakin suunnittelijalleen.” 

Ehkä minullakin on toivoa, jos isoäitikin on antanut otteensa välillä höltyä.