Nousen liukuportaat Hakaniemeen. Tuliskohan tuolta kätevästi kutonen, joka veisi mut Kurviin ja pääsisin pian kotiin ja suihkuun?
– Riina!
Käännyn vaistomaisesti äänen suuntaan. Mitä ihmettä, kuka mua huutaa?
– Moi, sanon häkeltyneenä Annikalle. Emme ole nähneet ainakaan kuuteen vuoteen, ehkä kahdeksaan, lasken mielessäni. Miksi ihmeessä mun piti törmätä siihen just nyt, kun olen yltä päältä mudassa, pukeutuneena siskoni vanhaan, kauhtuneeseen tuulipukuun? Annikalla on päällään siistit tummat housut ja jakku. Aikuismaista. Tietenkin – emmehän ole enää teinejä.
– Joo siis mä oon just tulossa puutarhahommista. Siis se on vaan semmonen kesätyö, takeltelen. – Mitäs sä?
– Mä opiskelen kolmatta vuotta kätilöksi, Annika vastaa.
Kätilöksi! Jotenkin yllättävää, ja sitten toisaalta ei lainkaan. Hyvä käytännön ammatti, ei varmaan vaadi liikaa pänttäystä. Mutta vaikea kuvitella Annikaa hoivaamassa vauvaa. Sehän olin aina mä, joka hoivas sitä, kun se oli juonut liikaa.
– Mä oon yliopistolla. Käsityönopettajaksi, vastaan, vaikka Annika ei kysynytkään. Haluan tehdä selväksi, että olen päässyt pidemmälle kuin puutarhatyöntekijäksi.
– Ai yliopistolla… no tietty, sä oot aina ollut sellanen hikari, Annika sanoo virnistäen ja sen äänessä on samaan aikaan pikkuisen arvostusta, hitunen kateutta ja reilusti ivaa. Aivan kuten vanhoina aikoina. Muistan, kuinka Annikalla oli aina tarve tietyssä kohtaa nousuhumalaa alkaa esitellä mua jonain lapsinerona, kuin jotain harvinaista eläintä häkissään. Musta se oli lähinnä kiusallista. En ole koskaan pitänyt yhden alaluokan yli hyppäämistä minään nerouden merkkinä, enkä ole halunnut paljastaa sitä, koska se on aina lopulta kääntynyt itseäni vastaan – yleensä ihmisistä on tullut kateellisia, kun tajuavat, että he ovat joutuneet viettämään peruskoulussa vuoden pidempään, vaikka vähemmälläkin olisi näköjään voinut päästä.
– Mites sun perhe? Annika kysyy ja luulen, että se yrittää vain olla kohtelias. Eihän se koskaan edes nähnyt mun perhettä. Sanoi toki isälleen menevänsä mun luo yöksi, mutta niinhän mäkin aina sanoin meneväni sen luokse, vaikka en kyllä ikinä ollut niillä, paitsi kerran uutena vuotena kun sen isä ei ollut kotona. Olikohan se milleniumina? En muista siitä muuta kuin perunasalaatin, ne perinteiset ällömakeat siiderit ruskeissa, puolen litran muovisissa pulloissaan (onneksi olen viimein oppinut juomaan kaljaa!) ja värikkäät lasikuutiot Senaatintorilla (se oli kai joku taideteos?). Varmasti sinä yönä tapahtui paljonkin, aina tapahtui. Mutta joko en muista siitä mitään tai sitten en vain halua muistaa.
– Ihan hyvää. Miten sun… isä? kysyn vastatakseni kohteliaisuuteen. Ruskeat siideripullot palaavat mieleeni. Millaisia määriä me juotiinkaan! Molemmille piti olla vähintään viis, mieluummin kuus pulloa ja loppuillasta ruvettiin lokkeilemaan muiden juomia ja siinä kohtaa mentiin aina laskuissa sekaisin. Aamulla oli joka tapauksessa darra, tai niin me sanottiin, koska niin kuului sanoa. Oikeasti se pieni pöhnä ei ollut mitään verrattuna siihen ahdistukseen, mikä nykyään darrassa tulee. Yleensä me lähdettiin uuteen nousuun jo lauantai-iltapäivästä, jos vaan saatiin hankittua lisää juotavaa, yleensä saatiin. Ja mä olin vasta neljätoista, Annika viistoista. Kuinkakohan pahasti mä tuhosin mun aivosoluja? Se siitä lapsinerosta…
– Ihan hyvää sille kuuluu, Annika vastaa ja tajuan, että hän vastasi kysymykseeni isästään. Se olikin melkoinen tapaus, joku puolustusvoimien komentaja. Annika käytti sitä aina viimeisenä korttina, jos me jouduttiin johonkin uhkaavaan tilanteeseen. Niin kuin silloin kerran ku lähdettiin joidenkin kundien auton kyytiin ja sit ei oltukaan enää varmoja oliko se hyvä idea. Annika alkoi asiasta kukkaruukkuun puhumaan sen isästä ja mä en tajunnut yhtään mitä se siitä puhuu, tuskin ketään kiinnosti. Mutta Annikan logiikan mukaan armeijan käyneet pojat ei uskaltais tehdä mitään tytölle, jonka isä on arvoltaan komentaja. Eikä ne ikinä tehnytkään.
– Hei tuolta taitaa tulla kutonen, mä pääsen sillä kotiin, huomaan helpottuneena.
– Aa, okei, missä sä asut?
– Torkkelinmäellä, sanon hieman ylpeyttä äänessäni.
– Mä otan metron Herttoniemeen, Annika toteaa, ehkä hiukan alentuvasti.
– Moikka, heilautan kättäni hyvästiksi, johon Annika vastaa myös käden heilautuksella.
– Moi, nähdään!
Hyppään kiskojen yli oikealle laiturille ja olen tyytyväinen, ettei kohtaamisesta tullut pidempi. “Nähdään?” Tuskin me enää ikinä nähdään. Oltiinhan me kai bestiksiä, mutta yhdistikö meitä lopulta mikään muu kuin rakkaus alkoholiin? Oikeesti me oltiin just sellaisia siideripissiksiä, vaikka väitettiin olevamme kaikkea muuta ja pissis oli suurin haukkumasanamme. Ja nyt se luulee, että mä kuljen nykyään kaupungilla mutaisessa tuulipuvussa. Onneksi voin ajaa ratikalla Kurviin ja nousta ylös Torkkelinmäelle, kaiken tämän häpeän yläpuolelle.
Ai niin, mutta tänäänhän on perjantai – pitäiskö hakea Hesarin Alkosta pullo skumppaa viikonlopun alkajaisiksi?