Tuleva äiti puuskuttaa naama punaisena, hikikarpaloita otsallaan. Tai siis tämähän on jo hänen kolmas lapsensa, näinhän minä sen hänen papereistaan. Pitäisi siis kai sanoa vain “äiti”. Minulle tämä on ensimmäinen, siis ensimmäinen lapsi, jonka autan maailman. Aika hullua oikeastaan, että synnyttäjä itse on kokeneempi. Oikeastaan ihan hyvä niin. Siis onhan minulla koulutukseni, jonka suoritin ihan hyvillä arvosanoilla. Mutta juuri nyt tuntuu, etten muista siitä yhtään mitään.
Äiti jatkaa puuskuttamista. Hän puristaa sängyn metallikaiteita rystyset valkoisina. Vilkaisen kelloa. Minun on lähdettävä kierrokselle katsomaan muita synnyttäjiä. Kaikki muut ovat vasta alkuvaiheessa, joten tuntuu pahalta jättää tämä äiti yksin puuskuttamaan. Mutta tiedän kyllä säännöt, jokainen synnyttäjä on tarkistettava vähintään puolen tunnin välein tällä osastolla. Minusta isät saisivat kyllä olla mukana ihan alusta asti, hehän ne ovat lapset alulle panneetkin. Mutta täällä ei ihan vielä olla niin edistyksellisiä, vaikka ollaan jo 80-luvun puolivälissä.
Kun tulen takaisin, äiti puuskuttaa entistä raskaammin ja on yltä päältä hiessä.
– Hei, onkohan tässä nyt kaikki ihan kunnossa? hän kysyy varovaisesti.
Tuijotan häntä hetken pysähtyneenä, kunnes tajuan, että nyt pitää toimia. Sydänäänet ovat heikentyneet.
– Koita kestää, haen lääkärin, sanon ja lähden ripeästi takaisin käytävälle.
Siitä eteenpäin kaikki on sumua. Tällaisia tilanteita harjoiteltiin varmaan satoja opiskelujen aikana, mutta tositilanne on ihan eri juttu. Sekin kyllä sanottiin, ja luulin ymmärtäneeni, mutta en sitten kuitenkaan voinut ymmärtää. En meinaa löytää lääkäriä mistään. Juoksen käytäviä edestakaisin, kunnes muistan, että emme saa juosta. Vaihdan takaisin ripeään kävelyyn. Lopulta löydän lääkärin ja lähden johdattamaan häntä oikeaan huoneeseen. Hän jatkaa rauhallista kävelyään, mikä ihmetyttää minua, nythän on tosi kyseessä.
Puuskuttaja päätetään kiidättää hätäsektioon. Olen järkyttynyt: olisiko minun pitänyt osata toimia aiemmin? Toisaalta ilman minun toimintaani hän puuskuttaisi edelleen yksin huoneessaan. Minun on taas käytävä katsomassa muita synnyttäjiä, joilla on kaikki toistaiseksi hyvin ja rauhallisesti.
Kun saavun takaisin leikkaussalille, ovella on mies siviilivaatteissa. Hän katsahtaa minuun huolestuneena, muttei sano mitään. Hän on varmastikin syntyvän lapsen isä, puuskuttajan vaimo. Hän istuutuu rauhallisesti tuolille. Hän on rauhallisempi kuin minä! Monet isät ovat ihan hermoheikkoja, mutta tämä ei. Onneksi, sillä en osaisi rauhoittaa häntä nyt yhtään, tai edes kertoa mitä leikkaussalissa tapahtuu.
Punainen lapsi rääkäisee ja sätkii pieniä jalkojaan ilmassa. Puuskuttaja ei enää puuskuta, vaan makaa rauhallisesti nukutettuna.
– Raukalla oli napanuora kaulan ympärillä, lääkäri toteaa.
Vaistomaisesti kosketan kädelläni kaulaani. Olen niin kiitollinen, että lapsi syntyi terveenä. Jos olisin viipynyt kierroksella yhtään pidempään, kuka tietää, jos napanuora olisi ehtinyt… En halua ajatella sitä. Sen sijaan ajattelen, onko se totta, että vauvat, joilla on ollut napanuora kaulan ympärillä eivät pysty käyttämään poolopaitoja aikuisena, sillä heille muistuu alitajuisesti mieleen synnytyksen aikainen kuristava tunne. Ravistan päätäni hieman toetakseni sumustani. Minun on nyt haettava isä katsomaan tulokasta.
Autan isälle suojavaatteet päälle.
– Kaikki meni siis hyvin? hän katsoo minua silmiin vakavana.
– Erinomaisesti, kympin tyttö! huudahdan hämmästyen itsekin pirteyttäni ja itsevarmuuttani.
Isä harppoo lähemmäksi katsomaan tytärtään. Vauva on edelleen punainen ja tajuan, että hänhän sai punoituksen takia vain yhdeksän pistettä kymmenestä. No, ehkä vauva on tuleva kympin tyttö.
– Juu, kyllähän se ihan Riinalta näyttää, isä toteaa rauhallisesti ja nyökkää.