Tajunnanvirtaa ja katastrofiajatuksia

Tässä mä taas olen. Kirjoitan. Työväenopiston kirjoituskurssi, se on ihan kamala: kukin lukee vuorollaan, opettaja kehuu maasta taivaisiin. Ei siitä opi mitään. Haluan kritiikkiä, haluan kehittyä. Mitä hyötyä on kehuista? Se, joka ei ikinä lue kenellekään, jännittää. Maksaa raukka kehuista. Mutta minä julkaisen blogia, kaikki on julkista. Tiedän jo, että osaan. Kun kaikki kehutaan, ei kukaan tiedä olevansa hyvä. Open pitäisi haukkua edes yksi! Näyttelijä tai open kaveri, feikkikurssilainen, lukisi surkean tekstin ja ope sitä kritisoisi. Ensi kerraksi, haukkujen pelossa, kaikki kirjoittaa paniikissa, parempaa kuin mahdollista!

Näin mun ajatukset aina sinkoaa: ajattelen yhtä – entä jos – ja kaikki on hullua. Tulee katastrofinen tapahtumaketju. Menen tänään junalla terapiaan – mutta entä jos lammas onkin karannut, tulee mun mukana junaan, seuraa mua terapeutille. Mä olen kuin en olisikaan, jättäisi mut rauhaan, mutta lammas tulee vastaanotolle mukaan ja mä ajattelen ei voi olla totta, ehkä mä kuvittelen, parempi etten puhu mitään, etteivät luule hulluksi. Mutta kun se lammas onkin oikea ja mä en reagoi; terapeutti ajattelee: seonnut lopullisesti, kutsuu ylilääkärin. Lääkäri on että ai kun ihanaa, mun isällähän oli lammasfarmi, mikä tän nimi on ja mikä rotu? Terapeutti tajuaa: on itse tullut hulluksi, päättää ottaa hermolomaa. Mulla ei enää ole terapeuttia. 

Tai: mä teen kohta Aleksille aamiaissmoothien ja laitan sinne avokadoa – mutta entä jos en otakaan kiveä pois, heitän sen blenderiin. Se silppuuntuu, mutta onkin liian kova ja blenderi menee rikki ja räjähtää mun silmille, lasinsiruja on kaikkialla, mä astun niihin ja kaadun, mun kädetkin on haavoilla ja mä en mitenkään voi mennä terapiaan. Enkä voi tehdä sitä aamiaista, kuolen nälkään, paitsi että kuolen ennen sitä verenhukkaan.

Tai jos mä menenkin eka ottamaan raitista ilmaa ja kurkkaan kaiteen yli alakerran naapurin parvekkeelle, kurotankin liian pitkälle, putoan päistikkaa alas. Putoan pää edellä vastakylvettyyn pehmeään nurmikkoon, en kuole, jään siihen pystyyn, koivet kohti taivasta, pää mullassa. En pääse ylös, heiluttelen jalkojani. Naapurin kissanainen näkee mut, sitä ärsytti kun oioin niiden pihan ohi, ei tule auttamaan. Mä en voi tehdä mitään, onneksi osaan meditoida. Siinä mietiskelen, multa valuu mun korviin ja nenään, henki sentään kulkee. Alkaa satamaan ja multa muuttuu mudaksi. Haetaan lakkaa satamasta kun lakkaa satamasta, ajattelen. Mä valun syvemmälle, nilkkoja myöten mudassa. Lähden uimaan, uin mudassa kohti satamaa. Ei olekaan enää valoisaa, on jo ilta. Menen kotiin yltä päältä mudassa. Aleksi ei huomaa mitään, ajatuksissaan, olin ehkä kävelyllä ja oli huono sää. En ole enää itsekään varma missä olin.

2 kommenttia

  1. Hei,
    kävin lukemassa kirjoituksiasi ja voi että, mitä tarinaa elämästä! Huikeat hahmot olet luonut, en osaa sanoa, kenestä eniten pidän. Ankerias on ihan mahtavan monipolvinen tapaus, Piiska-Riinan olen joskus tavannutkin ja Mama Helliä minulla ei enää valitettavasti ole. Kaiken kaikkiaan blogisi idea on loistava, autofiktio antaa vaikka mitä mahdollisuuksia kirjoittamiseen.

    Tämän kirjoituksen ajatusvirta oli hyvin samaistuttava. Kun mieli lähtee laukalle, syntyy huikeita näkymiä ja matkoja. Näin minulle usein käy. Joskus pelkään, että ajaudun liian syvälle tai etten löydä noilta retkiltä takaisin. 😊

    Tuosta työväenopiston kirjoittamisesta olen niin samaa mieltä. Olen osallistunut monille ja monenlaisille kursseille (suurin osa verkkokursseja). Muutama on ollut iso pettymys ja olen kokenut, etten ole saanut sieltä yhtään mitään. Toki olemme kaikki erilaisia ja eri vaiheissa kirjoittajina, mutta kukaan ei kehity pelkillä kehuilla ja hymistelyillä. Ymmärrän, että lannistaa ei saa. Kannustava ilmapiiri on turvallinen pohja oppimiselle, mutta se ei yksin riitä. En tiedä, mitä ihmiset tällaisilta kursseilta hakevat. Hyvää mieltä? Kivaa ajanvietettä? Kuulumista johonkin ryhmään? Minä haluan oppia.

    Tiedän, että hallitsen luovan kirjoittamisen muoto- ja tyyliseikkoja jo jonkun verran. Kirjoitukseni on myös oikeakielistä, hallitsen kieliopilliset asiat. Tämä ei kuitenkaan riitä. Etsin omaa ääntäni. Se lienee liian kunnianhimoinen tavoite tässä vaiheessa, mutta siihen pyrin.

    Parhaillaan olen eräällä genrekurssilla ja helmikuussa aloitan AhlmanEdun Luovan kirjoittamisen monimuotokurssin, jota vetää Taija Tuominen. Tältä odotan paljon hyvää, sillä olen ollut Taija Tuomisen kursseilla aiemminkin. Lisäksi tämä on pisin kurssi, jolla olen ollut, kestää lähes vuoden. Toivon, että saan konkretisoitua joitakin ideoitani ja suunnitelmiani.

    Mielenkiinnolla seuraan sinun polkuasi niin kirjoittajan kuin Hellin, Ankeriaan ja Puska-Riinan kumppanina!
    t. Inke

    1. Kiitos Inke ja kiva kuulla, että en ole ainoa, joka ei tykkää hymistelystä kirjoituskursseilla!

      Minäkin olen ilmoittautunut parille eri vetäjän pitämälle kurssille täksi kevääksi – saa nähdä, mitä niistä saan irti. Toki eri ihmiset pitävät erilaisesta opetuksesta ja jokaisen osallistujan tavoitteet kurssien suhteen voivat olla aivan erilaiset. Tuonkin opettajan tyylistä moni ilmeisesti piti kovasti, sillä kurssilla oli (omaksi hämmästyksekseni) monia ohjaajan vanhoja tuttuja aiemmilta kursseilta. Pitää siis vain kokeilla ja löytää oma suosikkinsa! Olen myös vähän pohdiskellut kirjoittamisen opintoja avoimessa yliopistossa, saa nähdä päädynkö sinne…

      Ja mitä tulee blogini hahmoihin. Luulen, että jokaisella on oma Piiska-Riinansa ja sen konkretisoiminen ja siitä kirjoittaminen auttaa käsittelemään ja hallitsemaan sitä. Jokainen tarvitsee myös ehdottomasti oman Mama Hellinsä. Sanoit, että sinulla ei valitettavasti enää ole omaa Mama Helliä – mikä estää sinua luomasta sellaisen itsellesi? 😉

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

%d bloggaajaa tykkää tästä: