Viikko sitten mua pelotti: Tuomo saa tietää musta kaiken, ja mä ite kerron sen sille. Nyt järkytyin vielä enemmän: saan tietää itsestäni asioita. Tuomolta. Se sano, et mä annan itsestäni ulkoisesti rohkean vaikutelman, vaikka mä en oikeasti ole rohkea.
Olishan se hienoa olla rohkea, mut en tiedä haluaisinko. Tai siis en voi myöntää, että haluaisin olla muuta kuin olen. Olen perfektionisti. Kaiken on oltava täydellistä, vaikka tiedän: mikään ei ole. Siihen itseluottamukseni perustuu: olen juuri sitä, mitä haluankin. Olen lähes täydellinen (kaikki ovat). En myönnä olevani puutteellinen, joten en ole. Estän kehityksen. Ikuinen kakara. Ulkoisesti tosi rempsee ja villi riekkuja. Uskallan puhua pahaa ja laittaa poikamaiset vaatteet päälle. Joo joo, olen oma itseni, enkä valehtele, mut jätän sanomatta.
Mä en ole rohkea. Sä et todellakaan oo rohkee. En uskalla puhua henkilökohtaisista asioista. Ja tajusin sen vasta, kun toinen sen päin naamaa mulle sanoo. Mitähän muuta vikaa mussa on, mitä en ole itse vielä tajunnut? Sussa on paljonkin vikaa, odotapa vaan.
Pahinta on, että joudun myöntämään ittelleni pikkuhiljaa, pala palalta: en ole edes lähes täydellinen, enkä voi ollakaan, kukaan ei kai ole. Olen välillä väärässä ja mun on opittava myöntämään se. Ulkoiset virheeni voin myöntää: näen ne peilistä. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Täydellistä ihmistä ei voi olla, koska eri ihmisillä on eri mielipiteitä ja vaikka olisi vain yhden kanta, niin täydellinen olisi jo liian täydellinen ja siksi ärsyttävä.
Täydellinen – sana jota ei ole olemassa. Kuten ääretön. Ei pysty käsittämään. Vielä.