Me käytiin lapsena silloin tällöin uimassa. Äiti ui aina kilometrin matkaa. Edeten rintaa tasaista vauhtiaan, siihen meni noin 40 minuuttia. Radan päässä oli mittari, jota käännettiin pykälä eteenpäin joka kierroksen jälkeen. Kun mittari oli kiertänyt koko ympyrän, oli kilometri täynnä ja sitten sai mennä saunaan.
Joka kesä menimme viikoksi uimakouluun. Pyöräilin siskoni kanssa yhdessä uimahallille, hän meni isompien ryhmään ja minä pienempien. Uimakoulussa hypittiin reunalta, sukellettiin renkaita ja uitiin koiraa ja kissaa. Suoritukset kerättiin pieneen vihkoon. Viikon päätteeksi uimaopettaja leimasi vihon ja sitä näyttämällä sai ostaa kassalta uimamerkin. Merenneito, delfiini ja hylje, sen jälkeen tuli uimakandidaatti ja -maisteri. Siskoni eteni maisteriksi asti, mutta minä en koskaan päässyt niin pitkälle, jäin vain kandiksi. Merkkejä ei koskaan ommeltu uimapukuun kiinni, sillä kasvoimme niin nopeasti ulos puvusta ja merkki olisi mennyt hukkaan jäädessään vanhaan asuun.
Aikuisena uin aina tasan 30 minuuttia. Haluan, että käyn joka viikko uimassa. Aiemmin uin kilometrin, siihen meni vähän alle puoli tuntia. Mutta täällä ei ole sellaista matkamittaria radan päädyssä, joten on vaikea pysyä laskuissa, helpompi katsoa kelloa. Yritän silti aina laskea myös metrejä, jotta tiedän, että pysyn vauhdissani. Laskeminen tekee pitkästyttävästä uintisuorituksesta vähemmän tylsää ja saan vaaditut metrit nopeammin täyteen. Se auttaa myös pitämään ajatukset kurissa. Niitä tulee aina liikaa. Ja aina vain työajatuksia. Uin 10 minuuttia rintaa, 10 selkää ja lopuksi taas 10 rintaa. Selkää voi uida vain silloin, kun radalla ei ole toista uimaria, jotta ei törmäile. Ja eikös radalle tule joku toinen just silloin kun on mun aika uida selkää!
Loppukesällä menin maauimalaan. Oli kesän viimeisiä hellepäiviä, joten nyt piti nauttia. Olin päättänyt pyöräillä uimalalle, uida 500 metriä ja pyöräillä takaisin. Se on puolet normaalista tavoitteestani, mutta olen sairaslomalla. Maksettuani lipun tajuan, että uimala on aivan täynnä huutavia lapsia, joiden sekaan veteen tuskin mahtuu. Vesi on yllättävän kylmää. Joudun uimaan nopeammin kuin haluaisin, jotta en jäädy. Yritän pitää hengähdystauon päädyssä, mutta lapset roiskivat ja minulle tulee kylmä. Uin nopeasti, jotta kehoni lämpiäisi, hengästyn, vielä 300 metriä uitavaa.
Kun tavoite on täynnä, nousen altaasta ja minua pyörryttää. On pakko mennä istumaan, mutta aurinko polttaa, joten minun onkin päästävä varjoon makaamaan. Tärisen. Miten pääsen pyörällä kotiin? Nyt on pakko levätä, on päästävä lämpimään. Menen auringon lämmittämälle betonipenkille makaamaan. Onneksi minulla on vastamelukuulokkeet mukanani. Kuuntelen äänikirjaa, joka sulkee lasten melun pois. Rauhoitun, lepään, ja pystyn tunnin kuluttua polkemaan kotiin.
Kun kerroin tästä uimareissusta terapeutilleni, hän kysyi mitä tunsin kun menin veteen. No ärsytti ne huutavat lapset ja vesi oli yllättävän kylmää. No miltä tuntui uinnin jälkeen? No vähän huolestutti oma reaktio, mutta menihän se ohi. Olin tyytyväinen, että sain tavoitteeni suoritettua. No entä mitä tunnet nyt, kun ajattelet tapahtunutta? No, ei siinä mitään, olen tyytyväinen että sain uitua, kai se tekee mulle hyvää.
Terapeutti sanoi itse tulleensa surulliseksi mun kertomuksestani. Olen ymmälläni. Miksi pakotit itsesi niin ikävään tilanteeseen? Olisithan voinut kääntyä takaisin kun näit huutavat lapset, tai edes silloin kun huomasit miten kylmää vesi on. Melkein keskeytän terapeutin, pudistan raivokkaasti päätäni, en mä jätä ikinä mitään kesken! En mä ole sellainen, luovuttaja!
(Tämä on uimiseen liittyvä teksti osa 1/2, lue seuraava teksti täältä.)