Ulkosuomalainen Suomessa

Viimeisin ulkomaanmatkani suuntautui Suomeen. En tosin tiedä lasketaanko kotimaahansa matkaamista ulkomaanmatkailuksi. Mutta ulkopuoliseksi minä siellä itseni tunnen. Ratikat ovat joka vierailun välillä vaihtaneet numeroitaan, tai ainakin reittejään. Vanhoja tuttuja ravintoloita ei enää ole, enkä osaa ostaa matkalippua matkakortilla. Kaverit kyllä vakuuttelevat, etteivät hekään enää pysy ratikkareittien perässä, kukaan ei osaa käyttää matkakorttilaitteita, joiden käyttäjäystävällisyys on ennätyksellisen huono, eikä heillä oikeastaan ole enää edes aikaa käydä ravintoloissa. 

Ymmärrän ihan kaiken, mitä ympärillä puhutaan ja mitä mainoksissa sanotaan, ymmärrän kaikki vitsitkin. Tarjoilijoiden kanssa voin jutustella niitä näitä ja huomaamattani uskaltautua tilaamaan jotakin ruokalistaa vähän soveltaen. Ja sitten muistankin, että muutkin ymmärtävät ihan kaiken, mitä minä puhun ääneen. Olen niin tottunut puhumaan mieheni kanssa julkisissa kulkuneuvoissa kuukautisvuodostani, mielenterveyteni järkkymisestä ja seksileikeistä, että Suomessa joudun ihan keskittymään, etten nolaisi itseäni, ja ennen kaikkea häntä. 

Tämä keskittyminen pitää aloittaa jo ennen kotimaahan saapumista, nykyään sääntönä on, että jo kotoa lähtiessä. Opin tämän kantapään kautta, kun kerran ajattelin kovaan ääneen, että “toi lapsi näyttää ihan kehitysvammaiselta” ja seuraava ajatukseni oli että “jaa tuossahan se meidän lähtöportti jo onkin – tässä ympärillä on siis lähes kaikki suomalaisia tai ainakin suomenkielentaitoisia – miksi ihmeessä mun piti kommentoida lapsen ulkonäköä ääneen ja vielä noin järkyttävän epäkohteliaalla tavalla??” Kävelimme sitten naamat punaisina lähtöportin ohi ja hipsimme koneeseen noloina vasta viime hetkellä.

Suomessa voin nykyään aina olla turisti, käydä noloissa nähtävyyksissä, ostaa noloja matkamuistoja ja kysyä nolostumatta tietä.

Kaikilla on aina aikaa minulle, koska seuraavasta tapaamiskerrasta ei ikinä ole varmuutta. Lapsille hankitaan vahti ja kerrankin voidaan “lähteä radalle” (mikä tässä iässä tarkoittaa kolmea drinkkiä jossain hotellin näköalabaarissa ja jos oikein villeiksi heittäydytään, niin väsyneitä Nintendo Switch -jatkoja alkoholitonta olutta ryystäen – alkoholitonta, koska yli kolmesta alkoholiannoksesta menee yöunet ja tulee ikävä krapula). 

Yritän aina nähdä kaikki kaverit kahden tai kolmen päivän aikana ja juoksen kello kädessä tapaamisesta toiseen. Olen jo aamulla uupunut ajatuksesta, että päivän aikana pitää nähdä kaksi eri ihmistä, joille pitää selittää samat asiat ja kaikki tapahtumat puolen vuoden ajalta. Ja silti bookkaan illaksi vielä treffit opiskelukavereiden kanssa (viisi kaveria yhdellä tapaamisella – kätevää) ja olen niin onnellinen, kun ei tarvitse miettiä mikä on “tarjoiluvaunu” englanniksi tai jättää jotakin sanomatta, vain koska ei ole ihan varma miten sana äännetään. Ymmärrän kaiken, mitä muut sanovat, ihan pinnistelemättä, eikä minun tarvitse selittää missä vanhempani asuvat tai millainen ensimmäinen poikaystäväni oli, koska he tietävät sen jo. Tai vaikka eivät muistaisikaan, niin he tuntevat minut niin hyvin, että voivat kuvitella millaiset vanhemmat ja ensimmäinen poikaystävä minulla olisi voinut olla. 

Kun olen kuukauden asunut sukulaisten nurkissa, ravannut tapaamisesta toiseen ja kyllästynyt Suomen samanlaisena toistuvaan luontoon, alan jo ikävöidä vuoria ja olen jo ihan kypsä lähtemään takaisin kotiin. Tai siis ulkomaille. Helsinki-Vantaa on jo niin tuttu paikka, mutta enää se ei tarkoita jännittävään, uuteen reissuun lähtemistä, vaan kotiinpaluuta. Kierrän aina kentän myymälät, josko löytyisi vielä joku muisto itselle tai tuliainen jollekin toiselle vietäväksi. 

Koneen ikkunasta alkaa näkyä pellot, vihreät kummut ja joet, alan tunnistaa tuttuja paikkoja ja tulee niin ihana tuttuuden tunne. Viimeksi se oli tummansininen viljasiilo, jonka nähdessäni tajusin, että tulen kotiin. Ja lentokentän vessassa se pönttömerkin logo, se oli sama kuin kotona, siis oikea. Ja kun laukkuja odotellessa voi tsekata kännykällä millä junalla mennään kotiin ja tietää mihin suuntaan pitää kävellä päästäkseen oikealle laiturille, matkan varrella nappaa Coopista pari tuttua pakastepizzaa ja maidon, ilman että tarvitsee vertailla vaihtoehtoja, hämmästellä erilaisten maitotuotteiden kavalkadia. 

Ja kuitenkin kaikki ympärillä puhuvat jotakin sellaista kieltä, joka on tosi helppo sulkea pois, kun ei sitä oikeastaan ymmärrä.

Kadunvarsimainos on kuin kielikurssin loppukevennys: ymmärrätkö vitsin – hyvä, olet edistynyt opinnoissasi! Milloin tahansa kuka tahansa voi tulla kysymään jotakin (olisko Kleenexia, irtoaisko pari frangia, onko tämä paikka vapaa, mitä mieltä olet viime viikonlopun äänestystuloksesta, tai sitten jotain, mitä en ihan tosissaan edes ymmärrä – ihan vain viime viikon ohikulkijoiden aiheet luetellakseni) ja kohteliaana ja avuliaana ihmisenä haluaisin aina auttaa kaikkia. Olen viimein jo oppinut ajattelemaan, että minä voin itse määritellä, mikä on oma tilani, vaikka olisinkin ulkona kaupungilla, eikä minun tarvitse auttaa jokaista vastaantulijaa. 

Ja sitten muutaman viikon nautin kotona olosta unohtaen oman kotimaan ja sen ihmiset. Seikkailemme vuorilla ja käymme naapurikaupungissa ja vitsailemme, että tuntuu ihan kuin olisi ulkomailla. Ja sitten pikkuhiljaa hiipien, ensin huomaamatta, alkaa tulla koti-ikävä.

Ensin loppuu ruisleipä pakkasesta, sitten salmiakit.

Suomessa on joku iloinen perhetapahtuma, johon ei pääse mukaan. Kavereilla on rapukestit. Meillä ei ole ketään, kenen luokse piipahtaa rennosti, ennakkoon suunnittelematta jutustelemaan omalla kielellä ilman mitään paineita. Netin kierrättäminen Suomen kautta ei onnistu ja Ensitreffit alttarilla jää näkemättä. Sitten voikin jo alkaa varailemaan seuraavaa reissua Suomeen.