Mä en haluis mennä kouluun. Mun mahaan sattuu, mä oon varmaan kipeä. Ehkä mulla on kuumetta. Mä luen Aku Ankkaa ja odotan, että äiti tulee patistamaan.
– Hei Riina, sun pitäis kohta lähteä.
– Mä oon ehkä kipee.
– Miten niin?
– No mahaan sattuu ja mulla on varmaan kuumetta.
Äiti kokeilee mun otsaa.
– Etkä oo. Nyt vaan reippaasti meet. Eka päivä on tärkee.
Pakko uskoa äitiä. Nousen ylös, heitän Akkarin sängylle ja menen vaivalloisesti eteiseen. Mahassa muljahtelee edelleen.
Kävelen koululle tuttua reittiä. Olen kävellyt sen jo vuoden ajan. Lasken sormillani: elo, syys, loka, marras, joulu, tammi, helmi, maalis, huhti, touko. Kymmenen kuukautta eli 10 x 4 x 5 = kaksisataa kertaa. Harjoittelin kesällä kertolaskuja, jotta osaisin yhtä hyvin kuin muut. Äiti osti mulle myös kesän alussa kaunokirjoituskirjan, koska kaunokirjaimia ei opetettu vielä ekalla luokalla. Ohitan koulun ekan rakennuksen, jonka edessä parveilee paljon lapsia. Jossain siellä seassa on varmasti myös mun vanhat luokkakaverit, mutta en jää etsimään heitä. Jatkan matkaani pysähtymättä kohti kakkosrakennusta, jossa mun uusi luokka on.
En tiedä mikä rakennuksen luokista on mun luokka. Mahassa kuumottaa. Yritän etsiä ihmismassasta tuttuja kasvoja, mut se on tosi vaikeaa. Olen nähnyt uudet luokkakaverit vain kerran yhden tunnin ajan ja se oli ennen kesälomaa, ikuisuus sitten. Muistan vain yhden tytön, Marin, koska sillä on poskessa tosi iso luomi. Puristan reppuni olkaimia. Käteni hikoavat. Etsin luomea väkijoukosta ja lopulta helpotuksekseni löydän sen. Kävelen lähemmäs ja sanon hiljaa “moi”. En ole varma huomaako Mari mua. Kello soi ja kaikki kääntyvät kohti ovea. Pidän katseeni tiukasti Marin takaraivossa ja seuraan sitä oikeaan luokkaan.
Nyt se alkaa. Kolmas luokka. Enää ei ole paluuta. Mun on pärjättävä. Mun on pakko olla vähintään yhtä hyvä kuin muut.