Ihan hirvee kiire päivä taas töissä. Eilinen, kellon ympäri päivä, painaa vielä. Söin lounaan läppärin äärellä sähköposteja lukien. Ajatus jumittaa. Pitäis todellakin pitää tauko, mut ku ei oo ees mitään taukotilaa. Ahdistaa. Meen vessaan, ehkä aivot toimii paremmin sen jälkeen.
Istun pöntöllä ja pohdin, että mä oon kuin joku kala, joka pyristelee verkossa, mun ahdistavissa ajatuksissa. Mitä enemmän pyristelen, sen tiukemmin sotkeennun verkkoon. Sitten katson vessakopin valkoisena hohtavia seiniä ja tajuan, että mä en ole kala. Miten helpottava ajatus. Mutta samalla ei ole mitään verkkoa. Mä en ole kala. Naurettavaa. Miten hölmö ajatus, tietenkään mä en ole kala, miksi olisin. Samalla tajuan, että kaikki mun muutkin ajatukset on yhtä hölmöjä, naurettavia, tarpeettomia. Just ne hölmöt ajatukset on saanut mut ahdistuneeksi. Koska olen kuunnellut niitä.
Seuraavaksi kun tulee ahdistava ajatus, ajattelen vain että mä en ole kala. Ajattelepa, jos olisinkin, ei hoituis tääkään homma kovin kaksisesti. Vedän vessan. On aika kiva olla ihminen. On onni, että mä en ole kala.