Käärme syntyi balettitunnilla. Ekalle tunnille mennessäni se oli vain pieni, huomaamaton toukka sisälläni. Mutta pian huomasin, että täällä onkin oltava aina valppaana. Ihan eri tavalla kuin koulussa. Koulussa riittää, että katsoo opettajan suuntaan ja viittaamalla saa halutessaan opettajan huomion. Baletissa on toisin, koko ajan on oltava valppaana kuin villieläin viidakossa. Kun opettaja näyttää malliksi, ei riitä että katsoo, vaan koko ajan on sisäistettävä kaikki.
Ei täällä oppilas voi pyytää puheenvuoroa, vaan opettaja voi hetkenä minä hyvänsä sivaltaa ketä tahansa oppilaistaan: “Miksi sinä et ojentanut nilkkaasi kuten hän?” – ja heti on oltava vastaus valmiina. On koko ajan tarkkailtava itseään ja virheitään ja virheen huomatessaan kehitettävä vastaus päässään valmiiksi. Ja vastauksen on oltava pitävä, jos sanoo luulleensa sen olleen oikein, ei se riitä, sillä opettaja sivaltaa heti takaisin: “Ei saa luulla, pitää tietää.”
On kätevää, kun sisälläni on pieni lasiankerias valppaana tarkkailemassa tilannetta ja havahduttaa minut heti, kun vaara lähestyy. Mutta vuosien saatossa se kasvaakin kelta-ankeriaaksi, alituisesti liikkeessä vaeltavaksi käärmeeksi, joka usein herättää minut, vaikka vaaraa ei olekaan.