Tää vatvominen on loppu nyt. Mä sanoin eilen Tuomolle, että en halua nähdä sitä enää. Rusinat pullasta -systeemi ei sit oikeen toiminukaan. Sehän meni lopulta ihan seukkaamiseksi: nähtiin montaa kertaa viikossa, oltiin toistemme luona yötä, hengattiin yhdessä porukoilla eikä tapailtu muita. Ainut mikä puuttu oli Facebookin relationship-statuksen vaihtaminen. Mut sitä en halunnut tehdä, koska en ollut varma haluanko olla sen kanssa. Ajattelin, että jos myönnyn ni se on sit lopullista, sit ei erota enää ikinä. Mutta en oo vielä ehtinyt näkemään itsenäistä elämää tarpeeks että pystyisin päättämään, enkä oo ees oppinu olemaan yksin itteni kanssa. Mutta enhän mä voinut oppia, kun kaikki aika meni Tuomon kanssa. Se veti mua kauemmas mun kavereista ja itsenäisestä elämästä.
Kyllähän tässä aika kauan tulikin vatvottua: kahdeksan kuukautta soutamista ja huopaamista. Aina välillä oltiin pari viikkoa näkemättä toisiamme ja sillon alkokin tuntumaan paremmalta, mut sit me kuitenkin aina langettiin toisiimme ja se oli niin kivaa että ajateltiin että miksei vaan tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä. Ja sit alettiin taas nuohoomaan yhdessä ja siitä tuli huono omatunto ja ahdistus. Tuntui väärältä olla sen kanssa, kun en kuitenkaan voinut lupautua olemaan kokonaan. Halusin pitää ovea auki, jos löydänkin jonkun paremman. Ja jos kahdeksassa kuukaudessa ei tuu oloa, että tätä mä haluan, niin eikö se ole merkki että ei tästä mitään tule?
Hanne sanoi, että se joka aina laskelmoi järjellä ja miettii, voisko joku toinen olla parempi jää lopulta yksin. Mä uskon, että jos tulee joku, joka kolahtaa sillä tavalla, ettei voi muuta kuin heittäytyä, niin laskelmointi loppuu kuin seinään. Mä toivon, että nyt kun olen oikeesti eronnut, tulis joskus hyvä olla yksin, enkä olisi enää niin pihalla itseni kanssa. Uskon, että vasta kun osaan olla itseni kanssa, pystyn alkaa olemaan jonkun toisen kanssa. Nyt mä oon vielä pallon puolikas, joka ei pysy pystyssä ilman toista puolikasta. Mutta en voi etsiä edellisen tilalle toista puolikasta, johon nojata, vaan mun on kasvettava itsekseen pyöriväksi, kokonaiseksi palloksi. Joka voi sit törmäillä muihin kokonaisiin palloihin. Mennä pallomereen ja löytää sieltä toisen pallon, jonka kanssa lähteä vierimään samaan suuntaan!
Nyt täytyy saada jotain muuta ajateltavaa. Avaan pöydällä lojuvan Hesarin Kuukausiliitteen. Siinä on juttu voikukista. Hyvä, mistään ihmiselämän vaikeuksista en nyt jaksaisikaan lukea.
“Voikukka on nopea valloittaja. Sen siemenet lentävät tuulen mukana, ne maistuvat pikkulinnuille ja säilyvät maassa pitkään eivätkä vahingoitu eläimen suoliston lävitse kulkeutuessaan. Puolisoa ei kaivata. Siemenet kehittyvät ilman hedelmöitystä, joten voikukka ei tarvitse pölyttäjiä, vaikka ympärillä pörrää tuoksuvan meden ja keltaisen värin houkuttelemia hyönteisiä. Se voisi hyvin olla harmaa, mutta onneksi ei ole.”
Lamppu syttyy päässäni: tänä kesänä, mä haluan olla voikukka. Itsenäinen, vahva, omavarainen, kirkkaankeltainen, sopeutuvainen, houkutteleva, valloittava. Ympärillä pörrätköön hyönteisiä vaikka kuinka paljon, mutta puolisoa en kaipaa. Jatkan lukemista:
“Voikukkien kevät hylätyssä Helsingissä on ohitse, kun siementen pilvet leijailevat tuulen kuljettamina. Se on yksi kevään päättymisen merkeistä – keltainen hurmio on ohi.”
Hurmio saisikin mennä pian ohi, tulis syksy ja vakiintuminen, itsenäinen harmaa voikukkavaihe. Otan syksyksi niin paljon kursseja ja ainejärjestöhommia, etten ehdi edes ajatella mitään pölyttämistä tai pallon puolikkaita. Jos on liikaa tyhjää aikaa, alkaa ahdistaa. Hyödyllisten asioiden tekemisestä ja aikaansaamisesta tulee hyvä olo. Toisaalta jos on liian paljon tekemistä alkaa stressata ja sit alkaa ahdistaa. Ikinä ei oo hyvä. Uskaltaisinkohan mä lähteä vaihtoon? Nyt mulla olis siihen mahdollisuus, mikään ei pidättele mua täällä!
Heitän lehden paperinkeräyskoriin. Nyt mä lähden ulos ja menen kaupungille ja ostan keltaisen paidan. Koska mä olen voikukka!