Rusinat suolaisesta pullasta

Mulla on salaisuus. Tätä ei tiedä kukaan muu kuin me kaks, mutta me ei olla oikeastaan erottu Tuomon kanssa. Se kävi eilen asentamassa hyllyjä mun luona. “Asentamassa hyllyjä” – kyllähän me molemmat tiedettiin, mitä se tarkoittaa kun sovittiin tapaamisesta tekstarilla. 

Oikeestaan tää alko jo ennen kuin mä muutin tähän yksiöön. Ekan kuukauden eron jälkeen mä asuin mun porukoilla. Kävin joka viikonloppu baarissa. Varattuna baarit ei ollut kiinnostanut mua pätkääkään, mut nyt tuli yhtäkkiä kauhee hinku tsiigailla miehiä, testata mun markkina-arvoa. Enhän mä oo ikinä ollut sinkku täysikäsenä! Viikko mulla oli suruaikaa ja sit täys haku päällä. Vaikka en mä mitään parisuhdetta etsinyt ja vielä vähemmän olisin voinut kuvitella tavoittelevani panoseuraa. Halusin vaan olla villi ja vapaa, flirttailla ja saada huomiota, ekaa kertaa kuuteen vuoteen. 

No mähän tutustuin siellä baarissa yhteen Jarnoon. Sen veli oli kuollut vähän aikaa sitten, ja se oli ihan symppis tyyppi. Ja sillä oli moottoripyörä. Sit kävi ilmi et sillä ei oo yöpaikkaa ja mullahan oli edelleen avaimet mun ja Tuomon kämppään ja Tuomo oli sanonut olevansa mökillä. Mä ihan hyvää hyvyyttäni tarjosin sille yöpaikkaa Tuomon luota. No okei, myönnetään, halusin myös tietää miltä tuntuu nukkua jonkun toisen vieressä. (Jälkikäteen Hanne sanoi mulle, että toihan on ihan klassikko, “ei muka yöpaikkaa” – mutta mistäs minä, sinkkunoviisi, mistään mitään tietäisin.) 

No olihan se ihanaa nukkua jonkun toisen kainalossa, vaikka ei sitä nyt ehkä nukkumiseksi voisi kuvailla. Ja just kun se oli menossa vähän villimmäksi, niin avain käänty lukossa. Siis mitä hittoa, Tuomo ei ollutkaan missään mökillä vaan oli tulossa baarista kotiin! Se oli ihan raivona, ja syystäkin, vieras mies sen sängyssä. Jarnolla oli salamana housut jalassa ja kiire ulos ovesta. Mä en olis jaksanut enää keskellä yötä lähteä polkemaan mun porukoille toiselle puolelle kaupunkia. Vaik olis ehkä pitänyt. 

Tai oikeestaan ei. Se oli kyllä aika ihanaa. Eka mä pahoittelin niin paljon ja sit lohdutin sitä, se oli ihan maassa ja se sano et sil on ollu ikävä mua. Se sano et voin jäädä yöks ja halimisekshan se meni. Ja pidemmälle. Me tunnetaan toisemme niin hyvin, tiedetään mitä toinen haluaa ja osataan tehdä se just oikein toiselle. Ei meillä oo ollut tällasta intohimoa moneen vuoteen. 

Ja sama meno jatku eilen hyllyjen asentamisen jälkeen. Mä oon ihan pyörällä päästäni. Toinen puoli musta sanoo, ettei tästä voi tulla mitään, ei me sovita yhteen. Toinen taas, että se on kuitenkin se ainoa oikea mulle, ei me oltais päädytty takaisin saman peiton alle jos ei sinne kuuluttais ja pitää kuunnella tunteitaan. Ei täs oo mitään väärää, kun molemmat tätä haluaa. Ehkä me voitais tälleen asumuserossa aikuistua ja kasvaa tahoillamme ja sit palata yhteen parempina ihmisinä. 

Mut ainakaan mä en halua heti palata yhteen. Mä haluan kerrankin olla vapaa, tutustua muihin ihmisiin, verrata ja sit tehdä valistuneen päätöksen. Siihen asti poimin fiksusti rusinat pullasta: olen villi, itsenäinen sinkku, mutta voin tilata asiantuntevan hyllyjen asentajan yksiööni aina kun siltä tuntuu!

2 kommenttia

    1. Kiitos Anita! Tän tekstin julkaisu hävetti mua ihan sikana ja ajattelin että kaikki ajattelee että tosi noloa…

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *