Makaan patjalla lattialla ja olen niin yksin. Tästä mä haaveilin teininä: asuisin yksin Helsingissä ja ratikkakiskojen kolina kuuluis mun asuntoon. Mut nyt mä oon vaan niin yksin ja kaikki on mustaa.
Kai tää on uus alku. Ja kai tää on parempi näin. Joskus suurinta rakkautta on päästää irti, sanotaan. Kuulostaa niin ällökliseiseltä, mutta nyt on näin. Mä olisin ollut vielä valmis yrittämään, oltais voitu mennä vaikka johonkin pariterapiaan. Mut Tuomo ei jaksanut. Se ei jaksa pitää huolta ees ittestään, niin miten se ikinä vois pitää huolta parisuhteesta. Se sano että erotaan ja mä itkin. Takerruin. Siitähän se on aina kritisoinut mua. Sä takerrut puolisoos etkä elä sun omaa elämääs. No nyt ollaan sit omillaan. Ja eletään.
Saa nähdä miten se pärjää, se on veitsenterällä. Joko se menee ihan rappiolle, mikä olis ihan hirveetä, tai sit sen on pakko ryhdistäytyä. Toivon niin jälkimmäistä, mä rakastan sitä vieläkin niin paljon. Varmaan aina. Ehkä meistä vois tulla vielä hyvät ystävät, me tunnetaan toisemme niin hyvin, paremmin kuin kukaan muu. Mut ensin pitää antaa ajan kulua.
Se kysy kauan mun vuokrasopparissa on minimiaika ja kun mä sanoin että vuos ni se sano, että se on pitkä aika. Ehkä se ajattelee, et me ollaan nyt vähän aikaa erillään, kasvetaan ja muututaan ja sit voitais palata yhteen. Mut mä en ajattele niin. Se on loppu nyt, jos se sanoo ettei se jaksa enää yrittää niin jotain on lopullisesti rikki, mun kohdalla on luovutettu eikä sitä voi ikinä enää korjata takaisin.
Mä oon yksin nyt, elän mun unelmaelämää. Yksiössä Helsingin Kalliossa. Katuvalo paistaa ikkunaan ja kuuntelen ratikoiden kirskuntaa. Pitäis varmaan mennä huomenna Ikeaan ja hakea ainakin sänky ja tuoli.