Ongelma on, et Tuomo ei oo terve. Sillä on keskivaikea masennus. Välillä sitä ei uskois, ainakaan ulkopuoliset, kun se vitsailee, on hauska ja energinen. Mutta kun se tulee töistä kotiin ja käy mieluiten vaan nukkumaan ja mieluiten nukkuis aamuun asti eikä sittenkään haluais herätä ollenkaan, niin mä oon huolissani. Se ei tykkää sen työstä, mutta sen on pakko tehdä sitä. Psykiatri pumppaa sen täyteen lääkkeitä, joissa on milloin mitäkin sivuvaikutuksia. Kaikki tapahtuu niin salakavalasti pikkuhiljaa, että mulla menee sekaisin, mikä on normaali Tuomo, mikä on ylipäätään normaalia ja mikä on Tuomon tämänhetkiseen tilaan suhteutettuna normaalia.
Tottakai mä oon sen rinnalla aina. Ei mun rakkaus lopu. Mutta mua pelottaa, että mä en jaksa terveenä. Jos mä sanon, et mä en jaksa, se ajattelee et mä en jaksa enää tukee sitä, se huolestuu, eikä jaksa itse enää. Toisaalta mä en voi salailla mun väsymystä ja huolta ja sit yhtäkkiä vaan revetä.
Parantuminen on tosi hidasta. Ja se menee siksakkia. Jos se vaan söis terveellisesti, nukkuis tarpeeks, liikkuis paljon ja sil olis mielekäs työ, niin asiat olis tosi hyvin. Pahinta on – muistan tän omasta kevätmasennuksestani – kun ei ite välitä tehdä asioille mitään. Kun ei tajuu, kuinka helppo olis vaikuttaa ja kuinka paljon kivempaa olis terveenä, mut kun ei enää vaan välitä. Tai jaksa välittää. Kukaan toinen ei voi parantaa masennuksesta. Lääkkeiden syöminen (tai syömättä jättäminen) ja muiden tuki voi auttaa, mutta lopulta parannus on tehtävä itse.