Mua huolestuttaa. Aikaisemmin mä pidin huolta ja aina sen puolia, hössötin ja huolehdin, toivoin ja pyysin, janosin jokaista yhteistä hetkeä. Nyt mä en kestä, mä en jaksa, mä olen väsynyt. Mulle on ihan sama lähteekö se baariin vai tuleeko mun kanssa kotiin. Ei epäitsekkäällä tavalla ihan sama, vaan ei oikeesti oo väliä, koska on oikeestaan kivempi mennä yksin kotiin.
Mulla menee hermo, se on niin kakara. Se taantuu teinimmäksi kuin teini itse sen lapsuudenkodissa. Sen äitiki sano, et “Tuomon on pakko lopettaa toi kiroilu, kun te saatte lapsia.” Se puhuu niin rivoja, että mua hävettää. Se oli eilen niin humalassa, se oli noloa. Mun kotona ei olla humalassa jouluaattona. Nyt tuntuu, et ihan sama, pitäköön huolen ittestään. Tää on uutta. Aikasemmin vahdin sen juomista, pidin huolta sen itsensä ja mun maineen takia. Nyt ajattelen että jokainen pitäkööt huolen itsestään.
Mä en kestä olla niiden porukoilla. Mä haluan joulurauhan. Jos mulla on yks ainoa päivä pariin kuukauteen vapaana, niin mä haluan ottaa rennosti, olla rauhassa. Mä en halua kuunnella kiroilua ja paskaa rivoa läppää. Hermo menee jo pelkkään meluun, kaikkien pitää sanoa, huutaa, jotain samaan aikaan. Ja sitä mä en voi sietää, että jos mä jotain pyydän, niin se ei ota sitä millään lailla huomioon, se ei edes yritä, sanoo vaan joo joo. Se ei tajuu, et ei riitä vaik se sanois sata kertaa “mä rakastan sua” ja suukottaa tuhat pusua, niin ei se korvaa sitä ettei se arvosta mua. Että se ei osoita arvostusta, ota mua huomioon arkena.
Tänään mä ajattelin, et mä en jaksa olla ton kaa, mua hävettää se, se ei oo viidessä vuodessa kasvanut yhtään – siis haloo, se on 26-vuotias! Mut mä en haluu luopuu siitä toiselle, musta tulis katkera ja mä muistaisin vaan ne hyvät hetket ja kaduttais, ja sit se tietty aikuistuis ja mulle se olis jo menetetty. Kyl mä uskon, et se joskus vielä kasvaa. Ja vaik ei, niin on se silti mulle rakas, hyviä puolia on enemmän kuin huonoja, kokonaisuus on plussan puolella.
Mä vaan haluisin niin kovasti, et se aikuistuis. Ottais vastuuta, hoitais kotityöt, lopettais mauttomat jutut, rauhoittuis, hillitsis alkoholin käyttönsä ja kuuntelis mitä mä haluan, arvostais mua ja ottais mun toiveet huomioon. Ja se, että jos mä otan tän asian puheeks, niin se on turhaa, koska lopulta syyllinen on kuitenkin mä. Se ei osaa myöntää virheitään ja se syyttää aina mua. Se on mestariväittelijä ja se lyttää mun itsetunnon. Se saa mut tuntemaan itseni huonoks, mut on pakottanut mut lupaamaan, etten ole marttyyri. Aina kun me väitellään mä itken ja se syyttää mua ja mä anon jossain maanraossa ja se sanelee. Ihan kuin aina isompi vika olis mussa. Ehkä se onkin.