Makaan yksin sängyllä ja kirjoitan päiväkirjaa. Tuomo ei oo vielä tullut kotiin. Mä olen onnellinen, kaikki menee loistavasti: parisuhde kukoistaa, töitä riittää, tulen toimeen, pärjään. Siinä se sitten onkin. Aluksi oli syysväsymystä, koska liikaa töitä. Nyt on vähän syysmasis. Mun elämä on tylsää, tyhjää, yksitoikkoista. Käyn töissä, katon telkkaa, en urheile, enkä harrasta mitään. Harvoin teen mitään hauskaa. En enää oikein tiedä mikä olisi hauskaa. Enkä välttämättä jaksaisi tai saisi aikaseks tehdä sitä, vaikka tietäisinkin. Saamattomuus.
Mä oon varmaan vähän masentunut. Tai sit mä oon ollu über-onnellinen siitä lähtien ku tapasin Tuomon eli viimeset kaks vuotta ja nyt tää tavallisuus tuntuu tylsältä. Tuomo sano, et nyt mä tiedän miltä siitä on aina tuntunut. Mutta kun just nyt pitäis olla mun elämäni onnellisin aika: oon muuttanut pois kotoa, saan olla kaksin Tuomon kanssa, mennä ja tehdä niin kuin haluan. Mutta kun mä en mee ja tee. En pidä yhteyttä kavereihin, en harrasta mitään. Pitäis löytää mielekästä tekemistä.
Mut mä en tiedä mitä haluan! Mikä musta tulee isona? Mikä on niin mageeta tai missä olen tarpeeksi hyvä, että sillä voisi elättää itsensä kymmeniä vuosia? Nyt pitää löytää elämän ilo, kivat asiat, harrastuksia, vaihtelua. Sitten huhuilla ammatillisen intohimon perään. Sun pitää kiskoo ittes ylös ja tehä elämälläs jotain järkevää.
Kurjaa, kun pitää mennä yksin nukkumaan. Tuomo on toteuttamassa intohimojaan. Siis tekemässä musiikkia. Mä oon onnellinen ja ylpeä sen puolesta, mutta myös kateellinen. Mulla ei oo tommosta intohimoa, paitsi ehkä ompeleminen. Siis tänään. Huomenna se onkin radiotoimittajan työ ja ylihuomenna muotoilu tai kuvataide. Kaikki on niin pirun epävarmaa ja raskasta, turvatonta ja stressaavaa. Noissa mun haaveammateissa olis oltava paras, ellei halua kuolla nälkään. Et sä oo tarpeeks hyvä missään.
Opiskelujen valinta tuntuu lopulliselta, mut ei kai se oikeesti oo niin. Valmistumisen jälkeen voi tehdä jonkun toisenkin alan töitä tai opiskella uudestaan jonkun ihan erilaisen tutkinnon. Mitä järkee? Toi on vaan mokaajien lohdutusta. Heti pitää tehdä oikee valinta!
Tulispa Tuomo jo kotiin. En uskalla käydä yksin nukkumaan, koska kerrostalo on hyvä selitys outojen äänien syntymiselle. Eikä koskaan voi olla varma onko ne äänet todellisia vai kuvittelenko mä ne.
Toisaalta en halua tylsää, varmaa ammattia. Esim. opena en vois toteuttaa itseäni täysin. Tuntuis hassulta opiskella kuus vuotta, jotta voisin tehdä sitä samaa mitä nyt teen (opettajan sijaisuuksia) melkeen samalla palkalla. Se olis vaan tylsempää, olla joka päivä sama opettaja. Kun sijaistan kässää, mun sormet syyhyy ja mietin: “Saispa itse tehdä… Edisty jo, äläkä vaan näprää, ole luova, älä ajattele numeroa ja tee liian tarkasti!” Matikan opetus taas ei kiinnosta, vaikka mulla olis siihen täydet mahikset. Haluan itse tehdä, en katsoa kun muut tekee. En halua tehdä muiden kautta. En halua, että mun työ on muiden patistaminen, maanittelu ja kannustaminen. Ala-asteella opettaminen – ei missään tapauksessa! Yläasteella: yök ja lukiossa: ei, ei, ei. Pitää olla jotain luovempaa! On muitakin opinahjoja kuin ne, jossa sä oot opiskellut. Avaa silmäs, pässi!
Mutta onko mulla resursseja toteuttaa itseäni ja elättää sillä perheeni vai onko mun tyydyttävä tylsään ja varmaan? Ei sulla oo mahiksia mikskään taiteilijaks. Ja että muka elättäisit sillä jonkun perheenkin – in your dreams! LAKKAA UNEKSIMASTA JA KASVA AIKUISEKS!