Meillä asuu Piiska-Riina. Se on semmoinen pikkuinen, vähän reilun metrin mittainen ukkeli, tai oikeastaan akka, joka asuu eteisen siivouskaapissa. Sieltä kuuluu välillä hienoinen kuiskuttelu, se kuuluu niin hiljaa, ettei voi olla varma kuuluuko se ääneen ollenkaan. Joten sitä on pakko kuunnella tarkemmin.
Ja siellähän se Piiska-Riina kuiskii. Sillä on aina ihan hirveesti vaatimuksia: tee sitä, tee tätä, tee paremmin, ole nopeampi, etkö sä tätäkään osaa, sun pitäis hankkia itsellesi parempi työ, pitää enemmän yhteyttä ystäviisi, sä laiminlyöt sun perhettäs, sun koti on sotkuinen, etkö sä osaa pitää parempaa huolta edes itsestäsi! Vaatimusten lista on pitkä, ja kun sitä alkaa kuuntelemaan, ei sille tule loppua ollenkaan.
Ja ai että, jos menee avaamaan siivouskaapin oven: sieltä se akka hyppää, rottinkinen mattopiiska kädessään, valmiina piiskaamaan. Aivan sama, mistä on kyse, niin aina se löytää jotain parannettavaa. Se tulee hirveän mielellään kaikille reissuille mukaan, etenkin jos kyseessä on urheilua. Se istuu mun pyörän tarakalla lippis ojossa tai painaa riippakivenä repussa ja mattopiiska viuhuu ilmassa. Kovempaa, paremmin, nopeammin, vahvemmin! se huutaa. Itsehän se ei jaksa polkea hetkeäkään. Kyydissä kyllä istuu mielellään.
Ja kyllä se tulee mielellään mukaan myös rentoutushetkiin, vaikka ei rentoutua osaakaan. Joko se muistuttaa kaikista tekemättömistä töistä, tai sitten se yrittää sparrata mua rentoutumaan paremmin.
Relaa, löysää, rentoudu! Älä nyt mieti töitä, etkö sä tätäkään osaa?! se sanoo.
Mä en aluksi edes tajunnut, että äänen takana on tämmöinen ukkeli, Piiska-Riina. Kuuntelin vaan ja tottelin. Se ääni oli oikeastaan aika pelottava ja ajattelin, että nyt on vaan parempi totella. Mut kun mä aloin kuuntelemaan sitä vähän tarkemmin, mä aloin miettimään, että onko sen jutuissa oikeastaan mitään järkeä. Mä höristin korviani ja jäljitin, mistä se ääni oikein tulee ja kun mä avasin siivouskaapin oven ja näin, kuinka säälittävä, huvittava pikku akka sen äänen takana oli, aloin tosissani kyseenalaistaa, kannattaako sitä kuunnella ollenkaan.
Mutta Piiska-Riina vakuutti, että hyväähän se mulle vaan haluaa. Se haluaa, että mä onnistun ja menestyn. Ja aina ennenkin on päästy hyviin tuloksiin sen piiskaamisella. Mutta kun sillä ei vaan oo mitään rajoja. Jos annan sille huomiota, se huutaa enemmän. Jos teen, mitä se käskee, se vaatii vielä lisää. Se ei tajua milloin riittää, koska mikään ei oo ikinä sille riittävästi.
Eihän tässä hommassa oo mitään järkeä.
Mä ehdotan, että se menis lomalle. Se sanoo, että se tulee viikon päästä levänneenä ja entistä reippaampana takaisin. Kysyn, voitaisko vaihtaa sen piiska höyheneen. Se sanoo, että se on oleellinen osa sitä, sehän on sen nimessäkin. Mitä jos se läpsis itseään sillä piiskalla? Mä voisin vaikka kutitella sillä höyhenellä samalla. Ei kuulemma käy. Tai se vois piiskata mun matot kun mä keitän sille kaakaota? Piiska-Riina ei ymmärrä, miten se hyödyttäisi mua pätkääkään.
Mulla menee hermot, eihän tälläisen menninkäisen kanssa voi neuvotella. Turpa kiinni! ärähdän. Ei mun oo pakko kuunnella sua! Piiska-Riina tyrmistyy sekunniksi, jatkaa sitten jäkättämistään entistä kovempaa. Ostan vastamelukuulokkeet, mitäs siihen sanot, ähäkutti? Kuuntelen laineiden liplatusta, enkä huomaa piiskan viuhuntaa ollenkaan. Piiska-Riinan suu käy edelleen, mutta en kuule sitä.
Hah, kukas täällä nyt on pomo!
Kun Piiska-Riina tajuaa, ettei sen sparrauksella ole mitään vaikutusta muhun, se tympääntyy. Mattopiiska tippuu sen kädestä ja se ryömii siivouskaapin nurkkaan mököttämään. Mä halusin vaan sun parastas… kuulen sen sopertavan. Mun käy sitä pikkuisen sääliksi. Eihän se muutakaan osaa.
Saan elää muutaman viikon ilman sen valitusta. Unohdan sen olemassaolon kokonaan, ja se onkin mukavaa. Piiska-Riina kerää kaapissa itseluottamusta. Ja kun se pian tylsistyy, se alkaa ensin kuiskailemaan ovenraosta ja sitten huhuilemaan, jos se ei muuten saa mun huomiota.
Mua alkaa epäilyttää. Onko mun panostus ollenkaan riittävää? Mitä jos mä en saa mitään aikaiseksi? Entä jos musta tulee laiska? Enkö mä kuitenkin halua menestyä? Olla hyvä? Pitäiskö mun tehdä enemmän? Eikö sen jutuissa kuitenkin ole jotain perää? Mun parastahan se vaan haluaa!
Ja sitten tulee päivä, kun mä lähden urheilemaan, ja ajattelen, että pikkuinen sparraaja vois tulla tarpeeseen. Raotan siivouskaapin ovea ja sieltä se akka taas hyppää, rottinkinen mattopiiska ilmassa viuhuen.