Mun sisällä on käärme. Musta kyy. Ankea ankerias. Lapamato. Se luikertelee siellä aina, huomaamatta. Sen iho on niljakas, suomuinen, kiiltävä, mustan musta. Se on liukas ja sulava, nopea ja petollinen. Kun syön, se syökin osan mun ruuasta, se hengittää mun ilmaa ja imee mun energiaa. Se on loinen. Parasiitti.
Kun innostun, sekin innostuu ja lähtee kiertämään mun sisällä. Se saa mut kihelmöimään, kuin muurahaiset juoksisi pakaroideni ihon alla. Kun jotain jännittävää on tapahtumassa, se menee mun vatsaan ja laittaa sen sekaisin, pyörii siellä ja piehtaroi innosta. Se aina vähän ylireagoi, tai siis innostuu mun tunteesta ja saa reaktiollaan mutkin ylireagoimaan.
Joskus unohdan sen olemassaolon; ehkä se silloin nukkuu tyytyväisenä, kilttinä pienenä matosena mun vatsan pohjalla. Mutta sitten saatankin vahingossa herättää sen ja se säpsähtää eloon, sille tulee nälkä ja se alkaa riehumaan. Imemällä mun voimat se kasvaa valtavaksi boaksi. Ja vaikka mä olisin hetken rauhassa, lähtee se luikertelemaan mun kaulan ympärille, vaatien jotain. En tiedä mitä se haluaa, kai lisää ravintoa, toimintaa ja jännitystä, jotta se voisi kasvaa entisestään ja ottaa vallan. Mutta se on jo nyt kasvanut liian isoksi, ei se mahdu enää mun sisään. Se on pakko saada kutistumaan takaisin lasiankeriaaksi ja sen on jätettävä mut rauhaan.
Mutta on varmaan ihan typerää ajatella, että käärmeeni kutistuisi. Miten täysikokoisesta mustasta kyystä voisikin tulla lasiankerias? Eihän mikään elollinen kasva pienemmäksi. Ehkä mun pitää päästä tästä vanhasta, paksusta ja hermoheikoksi oppineesta ankeriaasta kokonaan eroon, odottaa että siitä aika jättää ja ottaa tilalle uusi, söpö pikku poikanen ja opettaa se paremmille tavoille.
Mutta valitettavasti luin juuri, että ankeriaat voi elää ikuisesti. Siis kunnes ne on sukukypsiä hopea-ankeriaita ja pääsevät jatkamaan sukua. Mutta se voi ilmeisesti tapahtua vain Sargassomerellä. Niitä ei ole koskaan saatu lisääntymään laitosolosuhteissa. Tai ehkä pari kertaa, mutta poikaset ovat niin huonoja syömään, etteivät ne ole pysyneet elossa paria kuukautta pidempään. Mutta miten mä saan sen jatkamaan sukuaan? Ja miten mä saan ne poikaset pidettyä elossa? Riittäisi tietenkin, että edes yksi pysyisi hengissä. Se olisikin aika katastrofi, jos mulla olisi sata lasiankeriasta mahassani! Miten mä pääsen Sargassomerelle? Tai jos mä vaan oksentaisin tän ulos? Jättäisin jonkun toisen huoleksi.
Okei, mä en usko että on kovin realistista saada mun sisällä oleva Ankerias lisääntymään. Tai ainakaan saada yhtä ja vain yhtä niistä poikasista pysymään hengissä. Mä googlasin missä on Sargassomeri ja luovuin ajatuksesta matkustaa sinne. Mun on nyt vaan tultava toimeen tän Käärmeen kanssa. Pidettävä siitä huolta ja ennen kaikkea huolehdittava, ettei se kasva enää enempää. Se on nyt viime aikoina ollut paljolti asettuneena mun kaulan ympärille ja jopa kurkkuun. Mulla on tunne, että se yrittää pyrkiä väkisin ulos. Se ehkä suivaantui näistä mun radikaaleista ajatuksista ja huolestui, että sen on löydettävä uusi asuinsija ennen kuin mä tapan sen.
Mä aloitin lääkityksen, jonka olisi tarkoitus rauhoittaa sitä. Lääkkeen pitäisi vähentää sen ruokahalua, jotta mullekin jäisi energiaa. Sen ei enää tarttisi säpsähdellä hereille, ainakaan keskellä yötä, ja se voisi alkaa paremmin kuuntelemaan mun rauhoitusyrityksiä. Mutta en mä halua siitä kokonaan eroon, vaikka olisikin lääke, jolla sen voisi lopullisesti tappaa. Se olisi julmaa, tää käärme on kuitenkin ollut mulla niin pitkään ja onhan siitä ollut paljon iloa ja hyötyäkin. Voisinko mä edes pärjätä ilman omaa käärmettä? Se on mun lemmikki. Se on vähän raukka, ei sillä ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Se on ihan kiltti, kunhan sitä kohtelee hyvin. Se opettaa mua rauhoittumaan, ja toisaalta innostaa mua, kun on sen aika. Se on mun oma pikku käärme, kastemato, vaskitsa.
Joo, ei huolta, Ankerias, mä on päättänyt pitää sut. Kyllä me toimeen tullaan, meistä voi vielä tulla kaverit. Enkä mä aio sua parittaa. Enhän mä itsekään halua saada lapsia, joten en rankaise suokaan sellaisilla ajatuksilla. Ollaan vaan sä ja mä, ei muita. Mä tiedän kyllä, mistä sä tykkäät ja mikä saa sut rauhoittumaan. Ehkä sä voisit sitten pikkuisen kutistuakin.
Mutta ei hätää, ei tässä olla nyt esittämässä samanlaisia vaateita kuin akkojen lehdet ja kadunvarsimainokset esittää naisille; sä oot ihan hyvä just tollasena kuin oot, grammaakaan ei tartte laihduttaa. (Mutta jos yhtään tuntuu siltä, että voisit tilavuudestasi jotain päästää pois, niin anna mennä vaan. Mahtuisit paremmin kääntyilemään siellä.) Ja elä vaan rauhassa, luikertele, innostuakin saat välillä – kyllä mä rauhoitun, jos meinaa mennä överiksi.
En mä susta aio ikinä luopua. Sä pidät mut innokkaana ja toisaalta taas muistutat, jos meinaan innostua liikaa. Sä oot mun balanssi. Kavereina me tullaan paremmin toimeen kuin saaliina ja saalistajana. Eihän ankeriaita edes saisi kalastaa, ne on uhanalaisia. Ajatella, uhanalainen. Kaikilla ei siis ehkä olekaan omaa ankeriasta. Olet erityinen, harvinaislaatuinen ja sut on pidettävä elossa. Ja sä pidät mut elossa.