(Tämä teksti on syntynyt inspiraationa Matt Haigin kirjasta Keskiyön kirjasto. Lue kirjan ideasta tästä kirjoitusharjoituksesta.)
Herään sohvalta ja katson ympärilleni vieraassa asunnossa. Näen kauniin, valoisan olohuoneen ja keittiön. Sohvalla on eri värisiä tyynyjä ja samat värit toistuvat matossa ja seinällä olevassa taulussa. Asunnossa on hiljaista, taidan olla yksin kotona. Käännän päätäni ja näen ulos. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy vuoriin, jotka näkyvät kauempana horisontissa, sinisenä hohtavan taivaan alla. Aurinko paistaa kirkkaasti ja puissa on alkava ruska. Tämä maisema ei voi olla Suomesta – olen siis päätynyt jonnekin ulkomaille! Ehkä lähelle Alppeja, tai voisiko tämä olla Kanada?
Lähden tutkailemaan asuntoa tarkemmin. Se osoittautuu aika isoksi: olohuone-ruokahuoneen lisäksi on kolme erillistä huonetta ja kaksi kylpyhuonetta. En varmastikaan asu täällä yksin. Miten minulla on varaa tällaiseen? Makuuhuoneessa katseeni kiinnittyy ensimmäiseksi tuttuun ryijyyn. Se on isoäitini tekemä ja se on ollut minulla 5-vuotiaasta lähtien. Ainakin jotain tuttua. Sänky on leveä, eikä sitä ole pedattu.
Kurkkaan vaatekaappiin. Tuntuu oudolta tutkia niin intiimejä tiloja, mutta sitten tajuan että sehän on minun oma vaatekaappini. Vaatteet ovat värikkäitä, paljon punaisen eri sävyjä, ja sinistä. Kaapin toisessa puoliskossa on miesten vaatteita: olen siis naimisissa, tai ainakin asun yhdessä miehen kanssa. Hyvä! Osa vaatteistani on tuttuja, siis yli kymmenen vuotta vanhoja. Ne siis mahtuvat minulle edelleen, olen säilyttänyt mittani. Katsahdan vartaloani. Vatsani on kyllä paljon isompi ja löysempi kuin aiemmin.
Katson peiliin. Näytän tutulta, mutta vanhemmalta, jotenkin rupsahtaneelta. Silmänaluseni ovat tummat. Minulla ei enää ole silmälaseja – ehkä minulla on piilolinssit? Katson silmiä aivan läheltä peilistä, eikä iiristen ympärillä näy linssien ääriviivoja. Näen silti tarkasti kauas. Ehkä silmäni on leikattu? Kiitän itseäni hyvästä päätöksestä.
Päätän siirtyä seuraavaan huoneeseen. Sen ovi on kiinni, joten voin vain arvailla mitä huoneessa on. Miksi meillä on makuuhuoneen lisäksi kaksi erillistä, ovella suljettavaa huonetta? Pakokauhu valtaa mieleni: ei kai meillä vaan ole lapsia? Tartun ovenkahvaan ja huomaan, kuinka kainaloni ovat hiessä, hengitykseni pysähtyy, hartiani jäykistyvät ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Aika voimakas reaktio ihan vain siitä, etten tiedä mitä oven takana on. Entinen minäni olisi joko kävellyt sisään ehtimättä lainkaan panikoitua, tai panikoitunut huomaamatta omaa reaktiotaan.
Huomaan, että nyt on hyvä hetki pysähtyä: yllätykset kannattaa vastaanottaa rauhallisena. Ihmettelen, mistä tämä tietoisuus ja kyky toimia kumpuaa, mutta silti, kuin automaattisesti, suljen silmäni, käsi edelleen ovenkahvalla vedän syvään henkeä ja puhallan ilman hitaasti ulos. Toistan saman vielä neljä kertaa ja huomaan rauhoittuneeni huomattavasti. Avaan oven valmiina näkemään kohtaloni.
Huone onkin täynnä elektroniikka: kolme työpöytää verrattain pienessä tilassa, tietokoneita, näyttöjä, johtoja, ruuveja, työkaluja ja niin paljon esineitä, joiden nimeä en edes tiedä. Tämä ei varmasti ole minun huoneeni. Eikä kyllä taatusti lastenhuonekaan. Minulla siis täytyy olla mies, joka harrastaa tai tekee työkseen jotakin tällaista. No, minähän olen aina tykännyt nörteistä, joten ei oikeastaan yhtään yllättävää. Kiva vaan.
Siirryn seuraavaan huoneeseen, joka onkin ihan erilainen. Tämän täytyy olla minun huoneeni, se tuntuu paljon tutummalta. Tässäkin huoneessa on työpöytä, mutta se on siisti, vain tietokone ja näppäimistö. Kirjahyllyssä on tuttuja, käsityöhön liittyviä kirjoja. Ja vanha tuttu ompelukoneeni. Huoneessa on myös sänky, jonka päällä on iso, harmonisen värinen tyynykasa. Ehkä tämä huone toimii myös vierashuoneena.
Tutkittuani koko asunnon havahdun ihmettelemään, miksi olen kotona keskellä päivää. Ja vieläpä yksin, jos kerran olen naimisissa. Mieheni on varmasti töissä, mutta minä olen siis kotona. Eikä meillä ole lapsia, joten en voi olla kotiäitikään. Minulle tulee levoton olo, mitä minun pitäisi olla tekemässä?
Päätän istua alas. Huomaan sohvapöydällä kännykän. Avaan sen, se tunnistaa kasvoni paljastaakseen minulle kaikki salansa. Avaan ensimmäisenä Instagrammin ja menen katsomaan omaa tiliäni. Vau, kuva kuvan jälkeen upeita vuoristomaisemia, hehkuvia värejä ja vuoren huippuja. Skrollaan alaspäin ja vuodenajan vaihtuessa talveen kuvat ovat pelkkää valkoista hankea ja sinistä taivasta. Kuvissa näkyy välillä maastopyöriä, välillä suksia. Onko tämä tosiaan minun elämääni? No, ehkä vapaa-aikaa, tuskin kuitenkaan työtä.
Päätän avata LinkedInin, sillä sieltä selviäisi mitä teen työkseni. Mutta se tuottaakin vesiperän: mystisesti olen päättänyt edellisen työsuhteeni yli kaksi kuukautta sitten, mutten ole kuitenkaan aloittanut mitään uutta. Miksi? Aukko CV:ssä ei ikinä ole hyvä juttu. Katson uudestaan vatsaani, pullottaako se, olenko raskaana? Mutta ei kai äitiysloma voisi alkaa ennen kuin vatsa on koripallon kokoinen?
Keksin kurkata kalenteriani. Pettymyksekseni se on lähes tyhjä. Ainoat merkinnät tällä viikolla ovat viikoittain toistuvia: tiistaina, keskellä päivää: “Kirjoittamalla hyvinvointia” ja keskivikkoaamupäivänä: “Varpu Miettinen”. Hmm, voisiko tuo tiistain merkintä olla jokin kurssi, jota opetan? Mutta miksi opettaisin vain yhtä kurssia viikossa? Keskiviikon merkintä on vielä kummallisempi, miksi tapaan jonkun Varpun joka viikko?
Klikkaan tapahtumaa ja saan viimein lisätietoja. Tapaamisen paikka paljastaa, mistä on kyse: se on psykoterapiakeskus Sveitsissä. Samalla siis selvisi asuinmaani sekä se tosiasia, että käyn viikoittain terapiassa. Nyt tajuan myös tiistain tapahtuman: en suinkaan ole opettaja, vaan käyn kirjoituskurssilla parantaakseni hyvinvointiani.
Puhelin valahtaa kädestäni nojatuoliin: en käy töissä, käyn terapiassa. Yritän tavoittaa, mitä tämä fakta saa minut tuntemaan: olen samaan aikaan järkyttynyt, mutta toisaalta myös helpottunut. En siis tällä hetkellä tee mitään tuottavaa, mutta olenkin viimein päättänyt höllentää otetta ja keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini. Oikeastaan aika ihanaa. Hengitykseni rauhoittuu: minun ei siis tarvitse tehdä juuri nyt yhtään mitään, ei tarvitse rynnätä töihin, ei hoitaa lapsia, ei harrastaa hulluna jotain – voin vain olla ja hoitaa itseäni.
Katseeni liukuu uudestaan ulkona näkyvään maisemaan. Se näyttää niin ihanalta, että haluan päästä tutkimaan sitä lähemmin. Taivaalle ilmestyy liitovarjoilija, joka pyyhältää ilmassa parvekkeemme ohi, kohti kaukana näkyviä vuoria. Minäkin haluan lähteä ulos, kohti vuoria!
Mutta sitten huomaan oudon tunteen: kuin otsaani painaisi sementti, ja hartioita vetää alas kaksi isoa, painavaa kiveä. Väsymys. Tajuan, etten mitenkään jaksa lähteä ulos. Päätän mennä sohvalle makaamaan. Tuntuu oudolta: entisessä elämässäni olisin syöksynyt heti ulos tutkimaan ympäristöä, huomaamatta väsymystäni, mutta nyt haluankin levätä. Ajattelen, että ensin pitää levätä, jotta jaksan tutkailla lisää. Ennen ajattelin aina “ensin työ, sitten huvi” ja lepäsin vasta kun kaikki, ihan kaikki velvollisuudet oli hoidettu.
Painan pääni sohvatyynyyn ja suljen silmäni. Hengitän rauhallisesti. Se tuntuu hyvältä. Ennen en koskaan hengittänyt rauhallisesti, tai ainakaan pysähtynyt kuuntelemaan hengitystäni. Tämä on hyvä elämä. Tähän haluan jäädä.