Mä en oo ollu yhteydessä Helliin pitkään aikaan, vuosiin. Lapsena se oli mulle aika tärkeä. Mutta nyt me asutaan eri maissa, ja Suomessa käydessäkin sen tapaaminen on vähän hankalaa, koska se asuu Utössä, Turun saariston kaukaisimmalla saarella. Helli ei jostain syystä tykkää puhua puhelimessa. Se lähettää mieluummin kortteja, sähköpostia tai joskus ihan perinteisiä, käsinkirjoitettuja kirjeitä. Se on aina jotenkin tosi lohduttava ja kannustava.
Vaikka me ollaan aika harvoin yhteydessä, niin silti se jotenkin tietää mitä mulle kuuluu ja millaisia sanoja mun tarvitsisi kuulla. Ehkä mun äiti välittää sille mun kuulumisia, tai Helli seuraa mua somesta enemmän kuin ajattelenkaan. Jotenkin vaikea kuvitella Helliä roikkumassa somessa. Ei se varmaan tuhlaa aikaa sellaiseen. Paitsi lähettääkseen jollekin ystävälleen jonkin kannustavan viestin. Se on aina niin sydämellinen ja ymmärtäväinen, mutta ei kuitenkaan sellainen ärsyttävän säälivä tai ylihuolehtivainen. Ja välillä se on vaan semmoinen huoleton luonnonlapsi ja huiskaisee naurullaan kaikki huolet pois noin vaan.
Hellillä on varmaan paljon ystäviä, siitä ei voi olla pitämättä ja sillä on aina aikaa muille. Jotenkin mä kuitenkin haluan ajatella, että mä olen erityinen sille. Mähän oon sen kummilapsi, tavallaan. Mua ei kastettu, joten se ei virallisesti ole kirkon kirjoissa merkittynä, mutta mun äiti nimesi sen mun kummiksi kun mä synnyin, tai siis varamammaksi ja siksi mä kutsuin sitä Mama Helliksi lapsena. Helli ei kuitenkaan ole sellainen kliseinen muista huolehtiva emo, joka jättää omat tarpeensa toissijaiseksi – ei, Helli tuntee ja pitää omat rajansa, ja pitää ensisijaisesti itsestään huolta, sitten vasta muista. Kuten lentokoneessa käsketään laittaa happinaamari ensin omille kasvoilleen ja vasta sitten auttaa muita, mitä muuten suurin osa panikoivista äideistä tuskin tekisi.
Ehkä siksi Helli asuu siellä Utössä, siellä ei ole kovin montaa asukasta ja yhteysaluskin taitaa kulkea vain kerran tai pari päivässä, kelirikon aikaan kaupunkiin ei pääse lainkaan. Siellä se saa olla rauhassa, huolehtia vain itsestään, perheestään ja koirastaan, tehdä työnsäkin etänä. Ei tarvitse osallistua taloyhtiön kokouksiin, etsiä ruuhkakulkuneuvoissa istumapaikkaa, etsiä kolikoita kadunkulmassa kerjääjälle tai osallistua kaupunginosajuhliin. Ehkä siksi Hellillä jää niin paljon energiaa ja myötätuntoa muille.
Harmittaa, että mä en oo pitänyt yhteyttä Helliin. Aikuisena se on vaan jotenkin vaikeampaa, kun lapsena yhteydenpito on luontevasti kulkenut aikuiselta lapseen päin. Joka joulu, synttäri ja nimppari se lähetti mulle lahjan tai vähintäänkin kortin ja yhteen aikaan mä kävin ainakin kerran vuodessa sen luona muutaman päivän yökylässä, ihan ilman vanhempia tai sisaruksia. Kyllähän mäkin tein sille aina lapsena joululahjan, mutta enhän mä edes tiedä milloin sen synttärit on. Missä vaiheessa kummilapsen pitää ruveta lähettämään synttärikortti kummilleen?
Se lähettää mulle edelleen joulu- ja synttäritervehdyksen, vaikka mä en oo edes kertonut uutta osoitettani sille ja aina mä tunnen pienen pistoksen ja ajattelen, että ensi jouluna mä lähetän joulukortteja, edes Hellille. Mutta en kuitenkaan tee sitä. Ja mitä pidempi aika kuluu ilman molemminpuolista yhteydenpitoa, sitä vaikeampi on ottaa yhteyttä.
Mutta sitten yhtenä päivänä mä rupean ajattelemaan Helliä. Olen aika solmussa ajatusteni kanssa ja haluaisin saada neuvoa joltain ulkopuoliselta, joka kuitenkin tuntee mut. Joltain viisaalta ja myötätuntoiselta. Mietin, mitä Helli tähän sanoisi. Ensin ajattelen, että enhän mä nyt kehtaa vaivata sitä. Mutta sitten tajuan, että ei se mua tuomitsisi. Se olisi varmasti vaan iloinen kuullessaan musta. Ehkä se on ajatellut, että mä oon halunnut olla rauhassa tai että mulla ei vaan ole ollut aikaa sille. Ehkä se ilahtuu, että sen viisautta tarvitaan.
Päätän kirjoittaa Hellille sähköpostia. Mä haluan Hellin takaisin mun elämään.