Istun ikkunapöydässä ja katselen Hakaniemen punatiilisiä rakennuksia. Aurinko paistaa vielä aika voimakkaasti, taivas on tummansininen ja asfaltti on peittynyt kellanoransseihin lehtiin. Pyörittelen spagetti bolognesea haarukallani. Vähän tylsää istua taas yksin.
Linjastosta kuuluu kova nauru, sellainen vähän liian kova, joka kuuluu liian selvästi puheensorinan yli. Tuttu nauru – se on se ainejärjestön puheenjohtaja, perässään muita hallituslaisia. Tytöillä näyttää olevan hauskaa, niin paljon juteltavaa. Puhuvat varmaan jostain viime viikon bileistä, tai sitseistä, vai mitä ne illallisbileet nyt onkaan. Tai suunnittelevat jo seuraavia tapahtumia. Tytöt ohittavat kassan ja jatkavat matkaa tarjottimiensa kanssa. Varapuheenjohtaja seisahtuu hetkeksi ja skannaa ruokalaa katseellaan vapaata pöytää etsien. Minun pöydässäni olisi seitsemän vapaata paikkaa. Tytöt lähtevätkin kulkemaan kohti. Käteni on vaistomaisesti nousemassa tervehdykseen, mutta sitten huomaan, että he tähtäävätkin viereiseen, kokonaan tyhjään pöytään. Tai eihän se olekaan tyhjä, vaan he ovatkin jo varanneet sen etukäteen heittämällä pari takkia puolihuolimattomasti tuoleille. Vaikka niin ei nimenomaan saisi tehdä. Ehkä heitä koskevat eri säännöt. Taidankin istua mieluummin yksin.
Eivät he taida edes tunnistaa minua. Vaikka olemme olleet jo yli vuoden samoilla kursseilla. No, ei minulla ole niin tarvetta tehdä numeroa itsestäni. Olen täällä vain saadakseni maisterin tutkinnon kasaan, jotta voisin siirtyä pian työelämään. Kotona odottaa aviomies ja pikku-Elsa. Toivottavasti löytäisin viran jostain läheltä kotiamme, tai edes pitkän sijaisuuden. Ja sitten parin vuoden opettamisen jälkeen olisi hyvä aika pikkuveljelle tai -siskolle. Minulle on tärkeintä perhe ja koti. Toki työkin on tärkeää, mutta teen sitä lopulta vain elättääkseni perheeni. Ystävät minulla on jo lapsuudesta, ja sisarukset. Ei minulla olisi aikaa uusille ystäville, eikä herra paratkoon millekään opiskelijariennoille. Eikä ainakaan niiden järjestämiselle.
Tuntuu, että noilla järjestäjätytöillä on joka viikko joku kokous, tapahtuma tai bileet järjestettävänään. Onhan se kiva, että järjestävät. En vaan ymmärrä miten heillä riittää energiaa, ja aikaa. No, eihän heillä tokikaan ole lapsia. Ja asuvatkin varmaan jossain opiskelijasolussa keskustan kupeessa, joten heillä ei mene matkoihin toista tuntia suuntaansa, kuten minulla. Jotenkin ymmärtäisin, jos he olisivat kuten sellaiset stereotyyppiset bilettäjäteekkarit, jotka eivät muuta teekään kuin pyöri juhlissa ja tekevät sitten siinä ohessa vasemmalla kädellä sen verran opintoja, että opinto-oikeus säilyy. Ja sitten joskus kymmenennen vuoden lähestyessä hutaisevat lopputyön ja opinnot kasaan, arvosanoista välittämättä, aikuistuvat samalla ovenavauksella kun siirtyvät työelämään. Mutta ehei, nämä tytöt tekevät kaikki opinnotkin vimpan päälle, taitavat saada pelkkiä nelosia ja vitosia. Riina oli lisäksi speksissäkin tanssimassa. Ja Jenna teki vielä ylimääräisen sivuaineen. Ja Anna on kai jossain tiedekunnan neuvostossa opiskelijajäsenenä.
Ehkä he ovat jonkinlaisia yli-ihmisiä, pärjäävät viiden tunnin yöunilla, eivätkä tarvitse lepoa. Tai ehkä heidän vuorokaudessaan onkin enemmän kuin 24 tuntia. No, ei kyllä käy kateeksi. Minulle riittää kolmoset kursseista ihan hyvin, kunhan saan vuoden päätteeksi tarpeeksi opintopisteitä. Nukun ihan mielelläni kahdeksan tuntia yössä, jahka Elsa vain alkaa nukkumaan kunnolla. Ja oikaisen jalkani kotisohvalle viikonloppuna. Ei käy kateeksi, ei.