Istun katsomossa ja annan katseeni kiertää stadionin ihmismerta. Olenkohan ikinä nähnyt näin montaa ihmistä kerralla? Stadion on rakennettu jännästi maanpinnan alapuolelle, se on itse asiassa valtava kuoppa, kuin kraatteri. Maan pinnalla on vain ruosteenväriset, yksikerroksisen talon korkuiset seinät, joissa on portit ihmismassojen virralle. Ehdin pyöräillä tästä ohi monta kertaa ennen kuin tajusin, että tuossahan on stadion. Ja vielä ihan maailmanluokan urheilustadion, jossa pidetään vuosittain Timanttiliigan kilpailut ja johon tulee lähes viikoittain esiintymään joku kansainvälinen tähti. Nyt odotamme Metallicaa lavalle. En ole koskaan aiemmin ollut stadionkeikalla, eli korkea aika kokea tämäkin, 34-vuotiaana.
Metallica oli luonteva valinta, kuuntelimme sitä jo ensitapaamisellamme Aleksin kanssa. Tutustuimme opiskelijabileissä, opiskelijajärjestön kerhotilassa. Aleksi hengasi musiikkilaitteiden liepeillä, mä rekisteröin että tuossapa hyvännäköinen, varteenotettava kaveri ja menin juttelemaan, silloiseen nenäkkääseen tyyliini: “Voisit sä laittaa jotain hyvää musiikkia?” “No, mitäs sais neidille olla?” Häkeltymättä sanoin ensimmäisen mieleen tulleen, edes jotenkin uskottavan bändin nimen: “No laita vaikka Metallicaa.” Siitä eteenpäin en illan kulusta paljoa muista, mutta seuraavana aamuna heräsimme opiskelijahaalareissamme kerhotilan vuodesohvalta, jota emme olleet edes tajunneet levittää auki. Mä lumouduin sen pitkistä silmäripsistä ja tässä sitä nyt ollaan, kuudetta vuotta naimisissa, Metallican keikalla. Lavalla ei vielä tapahdu mitään. Alhaalla kentällä ihmiset ovat pieniä kuin muurahaiset, jotka kipittävät kaljateltan, vessajonojen ja hodarikojun välillä.
Olis mulla ollut kerran aiemminkin tilaisuus mennä kuuntelemaan Metallicaa livenä, kun ne vieraili Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella. Mutta siitä onkin oikein puolen sivun lehtijuttu, jonka kuvatekstissä sanotaan, että “avovaimo jäi mieluummin kotiin ompelemaan”. Paikallislehdellä taisi olla kesällä juttuideat lopussa, kun piti tehdä artikkeli siitä, että joku kaupungin asukas menee katsomaan amerikkalaista rokkibändiä. Tuomo oli tietysti ostanut lipun heti kun ne tuli myyntiin. Kyllä se taisi muodon vuoksi kysyä kiinnostiko muakin lähteä mukaan, mutta kieltäydyin. Se oli ihan meidän suhteen loppuaikoja, varmaan pari kuukautta ennen eroa. En mä jaksanut enää katsoa sitä ryyppäämistä ja koheltamista, taluttaa tarvittaessa kotiin ja vahtia ettei se taas kuse makuuhuoneen roskikseen. Mut piti jotenkin järjissäni se, että ompelin joka viikko itselleni yhden vaatteen. Silloin sain keskittyä itseeni, sulkea kaiken muun maailman pois ja tehdä jotain konkreettista, pelata reilua peliä, jonka säännöt ymmärrän.
Havahdun lavalta kuuluvaan rummun pärinään. Valot syttyvät näyttämöllä. Aika palata tähän hetkeen.