Raotan silmiäni ja tajuan, että on sunnuntai. Tänään ei ole mitään ohjelmassa. Vielä kokonainen vuorokausi ennen maanantaiaamua. Mitä sun pitäis tehdä? Mitä mä haluun saada tästä sunnuntaista irti?
Aleksi nukkuu vielä. Haluaisin herättää hänet jo seurakseni, mutta maltan vielä mieleni. Arkena emme paljoa ehdi nähdä ja molemmat ovat aina niin väsyneitä ja poissaolevia, ettei yhdessäolo ole kovin hehkeää. Mutta tänään voimme nauttia toistemme seurasta.
Selailen somea ja uutisia, odotan Aleksia. Ei mitään merkittävää maailmalla. Katson sääennustetta ja karttoja, alan suunnitella meille päivän retkeä. Kyllä sä voisit sellasen 500 nousumetriä tehdä, et oo tällä viikolla tehnyt mitään muuta kuin työmatkapyöräilyä ja yhden joogan. Sitten alkaa tylsistyttää. Kohta alkaa särkeä päätä, ellen pian saa kahvia. Voisko se yks laiskimus jo herätä. Menen keittiöön enkä varo kolistelemasta, ehkä Aleksi herää ja tulee keittämään kahvia.
Näin tapahtuu. Aleksilla on tukka sekaisin ja silmät puoliummessa, kuten aina aamuisin.
– Huomenta, kiekaisen innoissani.
Saan vastaukseksi pelkän murahduksen ja vessan oven kolahduksen.
– Mä nukuin tosi huonosti, Aleksi valittaa saatuaan itsensä viimein keittiöön.
Sapettaa. Tämän piti olla viikon ainoa päivä, kun olemme kahdestaan ja nyt saankin vain puolikuntoisen zombien. Miksei se voi nukkuu ees viikonloppuna hyvin?
– Mä ajattelin, että oltais menty vaeltamaan, yritän, mutta Aleksi huokaa ja vastaa:
– Mä en usko, että mä pystyn lähtee tänään mihinkään. Voithan sä mennä yksin.
Yksin lähteminen kuulostaa häviöltä, vietän päivän mieluummin Aleksin kanssa kotona. Ehkä sen sais houkuteltua kävelylle iltapäivällä.
– Tehdään vaikka palapeliä, hän ehdottaa.
– Joo, vastaan, mutta irvistän samalla hänen selälleen. Palapelit on niin tylsiä, vihaan niiden tekemistä. Oo sille mieliks, niin se suostuu kävelylle.
Juomme kahvia ja kokoamme palapeliä. Tunnin jälkeen alkaa ahdistaa: kello tulee jo kohta 12. Etkä sä oo saanu vielä mitään aikaiseks.
Laita vaikka pyykkikone pyörimään. Ai niin, sunnuntaisin ei saa pestä pyykkiä. Helvetin sveitsiläiset ja niiden keskiaikaiset säännöt. Voisin viimein järjestää kesävaatteet varastoon ja nostaa talvivaatteet esille. Nousen ylös, mutta samassa ajatus alkaa kuulostaa ylitsepääsemättömältä urakalta. Luovun siitä. En varmaan saa laitettua kesävaatteita pois ennen kuin on taas kevät. No kyl sun nyt jotain pitää saada tänään tehtyä. Talsin keittiöön ja avaan tiskikoneen. Täytän sen tasolla lojuvalla kattilalla ja laitan koneen pyörimään.
Lounaan jälkeen saan kuin saankin Aleksin houkuteltua ulkoilemaan. Sää on yllättävän aurinkoinen, joten joudun siristelemään silmiäni unohdettuani aurinkolasit kotiin. Sun olis pitänyt tarkistaa sääennuste kunnolla, urpo. Ajatukset kulkeutuvat huomiseen työpäivään. Enää muutama tunti ja pitää jo mennä nukkumaan ja sitten on taas viikko töitä edessä. Oliko mulla huomenna se tapaaminen klo 10 vai 11? Pitää varmaan tarkistaa siihen liittyvä sähköposti vielä illalla. Ääh, mä en halua pilata mun sunnuntaita työajatuksilla. Kurkussa alkaa tuntua tuttu, puristava tunne. Miksi se tulee jo nyt? Töiden alkuun on vielä 18 tuntia! Yleensä se tulee vasta illalla. Haluaisin kysyä Aleksilta, ajatteleeko se työajatuksia sunnuntaina ja miten mä voisin lopettaa niiden ajattelemisen, mutta en halua taas kuormittaa sitä, kun se nukkuikin huonosti. Sillä on paljon rankempi työ kuin sulla, et sä saa kuormittaa sitä. Sun pitää olla kunnon vaimo.
Mä tein kaiken tänään oikein: nukuin pitkään, söin hyvin, ulkoilin, sain vähän kotitöitäkin tehtyä ja tein jopa sitä saatanan palapeliäkin –
Ehkä mun pitää ajatella jotain muuta, jotta työajatuksille ei jäis tilaa.
– Mitä tehtäis ens viikonloppuna? kysyn Aleksilta.
– Emmä tiedä, riippuu miten mä nukun.
– No jos sä nukut hyvin.
– Mitä sä haluut?
– Emmä tiedä, mennään vaikka sit sinne vaeltamaan.
Jos on hyvä sää, lisään mielessäni. Takuulla silloin sataa, kun nyt paistaa aurinko. Ja sit tulee taas yks ahdistava, mitään aikaansaamaton viikonloppu kotona.
Kotiin palattuamme alkaa jo hämärtyä ja Aleksi ehdottaa, että laitetaan takkaan tuli. Hyvä idea, ajattelen. Ehkä tulen tuijottaminen karistaa typerät työajatukset mielestäni. Olen kuitenkin väärässä.
Seuraavan päivän tapaaminen palaa mieleeni ja päätän tarkistaa sähköpostin samantien. Samalla näen kuusi lukematonta viestiä, joiden otsikoissa on ainakin sanat “reklamaatio” ja “peruuntuminen”. Hiki kihoaa iholleni. Ääh, mitähän ensi viikolla on luvassa? En halua lukea viestejä nyt, mutta en saa niitä mielestänikään.
Aleksi ojentaa mulle kupillisen kaakaota. Yritän katsoa itseäni ulkopuolisen silmin: tässä mä istun takkatulen ääressä, aviomieheni kanssa, kupillinen höyryävää kaakaota kädessäni. Mulla on kaikki hyvin. Muistan, että kiitollisuus lisää hyvinvointia. Mä oon kiitollinen siitä, että mulla on aviomies. Ja katto pään päällä. Ja työ (vaikka se vähän ahdistaakin). Mä asun maassa, jossa ei ole esim. sotaa. Mä oon terve. Mulla on siis kaikki hyvin. Mä oon onnellinen. Mun ei pitäis ahdistua. Ja silti sä ahdistut, urpo. Sussa on jotain vikaa.
Käärme kaulani ympärillä ei joko kuule vakuutteluani tai usko sitä, vaan puristaa kurkkuani entistä hanakammin. Ihan kohta on maanantai, sitten pidätän taas hengitystäni, sukellan arkipäivien läpi ja pian on torstai-iltapäivä. Koittaa kolmen päivän viikonloppu – kyllä sillä pitää taas yksi viikko eteenpäin jaksaa.
Kiitos! Mukavaa kun innostuit #SydämenSunnuntai-aiheesta.
Sunnuntaiahdistus on tuttua täälläkin.
Jaksamista uuteen viikkoon!
Hei Anna ja kiitos inspiraatiosta – kiva kun julkaiset viikoittain kirjoitusideoita!
Tämän tekstin sunnuntaista on jo aikaa ja tällä hetkellä maanantai ei aiheuta minussa sen kummemmin ahdistusta, arkeni on nyt niin erilaista. Arkeaan kannattaa muuttaa, jos seuraava viikko alkaa ahdistaa jo sunnuntaina tai jos ajatukset laukkaa jatkuvasti työjutuissa kuten tuossa tekstissä!