– Miten meni? isä kysyy, kun pääsemme rantaan.
– Ihan kivaa, mut vähä ahdasta, vastaan ja avaan pelastusliivien soljen.
– Optarit on mitoitettu yhdelle hengelle, isä hymyilee.
– Joo siellä kurssilla oli kyl helpompaa, ku oli vaan yks tyyppi per vene, siskoni toteaa.
Ai tässä ei olekaan tarkoitus tunkea kahta lasta samaan veneeseen! Jos ne on siellä kurssilla mennyt yksin, niin voisinko mäkin mennä? Jos se olis helpompaa.
– Haluut sä mennä yksin? isä kysyy nostaen kulmakarvojaan.
– Mä haluun kokeilla, sanon itsevarmasti. Mitä sitten, vaikka en ole käynyt kurssia tai olen muutaman vuoden nuorempi. Johan mä opin perusasiat äsken siskon kanssa. Se on helpompaa yksin! Painan pelastusliivien soljen kiinni niin että napsahtaa.
Istun jollaan ja isä työntää sen vesille. Vatsan pohjassa kipristelee kivasti. Pidän vanerista köliä käsissäni ja tiirailen merenpohjaa arvioiden koska voin asettaa sen paikoilleen.
– Sitten vasta kun on tarpeeksi syvää, isä ohjeistaa rannalta.
Vaikea sanoa, riittääkö syvyys, mutta päätän pudottaa kölin paikoilleen. Se tussahtaa hiekkapohjaan. Hups, tekevälle sattuu. Pääsen vähän syvemmälle ja köli loksahtaa paikoilleen.
Meri on tummansininen, lempeä tuuli pingottaa optarin purjetta ja vauhti alkaa pikkuhiljaa kasvaa. Vau, täällä mä viiletän yksin merellä! Vilkaisen vielä rantaan, josta isä vilkuttaa mulle. Jos jotain tapahtuisi, niin se tulisi hakemaan mut. Käännän katseen takaisin keulaan ja huomaan, että lähestyn kivikkoa. Kiskaisen pinnasta ja jolla kääntyy yllättäen kohti kiviä. Työnnän peräsimen vastakkaiseen suuntaan ja kurssi korjaantuu. Loistavaa, homma hanskassa!
Jolla kulkee eteenpäin, aallot liplattavat, kaislikosta kahahtaa lentoon lokki. Mä ohjaan venettä, ihan itse. Onneksi uskalsin kokeilla! Toisaalta, mitä hävittävää tässä oli? Jos mä jotenkin onnistuisin kaatamaan tän veneen, niin mun pelastusliivit pitäis mut pinnalla ja isä tulis auttamaan.
Päätän kaartaa takaisin kohti mökkirantaa. Nyt peräsin kääntyy heti ensimmäisellä yrityksellä oikein – pinnaa pitää siis kääntää epäloogisesti väärään suuntaan. Tämän ne on varmaan kertonut siellä kurssilla, mutta oppii sen näinkin. Purje alkaa lepattaa, joten kiskon jaloissani olevasta köydestä kunnes se rauhoittuu.
Muistan nostaa kölin ylös hyvissä ajoin. Mähän oon jo ihan ammattilainen. Isä tulee veteen vastaan ja tarttuu keulaan. Hyppään pois veneestä ja kiskon optarin yhdessä isän kanssa rantahiekalle.
– Sähän oot ihan optimistipurjehtija, isä hymyilee ja minä hymyilen ylpeänä takaisin.
– Syömään! sisko huutaa mökin portailta.
(Tämä teksti oli uusi versio tekstistä Pessmimistijolla. Lue alkuperäinen teksti.)