– Miten meni? isä kysyy, kun pääsemme rantaan.
– Ihan kivaa, mut vähä ahdasta, vastaan ja avaan pelastusliivien soljen.
– Optarit on mitoitettu yhdelle hengelle, isä tuhahtaa.
– Joo siellä kurssilla oli kyl helpompaa, kun oli vaan yks tyyppi per vene, siskoni huokaisee ja mulkaisee mua.
Turha siis valittaa, meitä oli liikaa veneessä. Aika vauvamaista oikeestaan mennä isosiskon kanssa, mä oon jo kymmenvuotias.
– Haluut sä mennä yksin? isä haastaa.
– Mä haluun kokeilla, sanon hiljaa. Ääneni värisee tahtomattani. Haluan näyttää isälle, että pärjään yhtä hyvin kuin isosisko, vaikka olen viisi vuotta nuorempi. Alan näprätä pelastusliivien solkea takaisin kiinni hikisillä käsilläni.
Istun jollaan ja isä työntää sen vesille. Vatsan pohjassa velloo. Puristan vanerista köliä käsissäni ja tuijotan merenpohjaa, mun pitäis tietää koska voin asettaa kölin paikoilleen. Mahdoton sanoa, onko syvyyttä metri vai puol.
– … tarpeeks syvää, isä huutaa rannalta.
Mitä se huusi? Että on jo tarpeeks syvää vai että sit vasta kun on? Olen jo niin kaukana rannasta, että isän ääni hukkuu tuuleen. Pakko selvitä ilman ohjeita. Tungen kölin jollan keskellä olevasta aukosta alas. Se kolahtaa, varmaan merenpohjaan. Hitto, menikö se nyt rikki? Vilkaisen rannan suuntaan, näkikö isä että mä mokasin heti? Tajuan olevani jo niin kaukana, että isä on enää pieni hahmo, eikä mulla ole mitään mahdollisuuksia nähdä sen ilmettä tai kuulla mitä se huutaa. Isä huitoo kädellään ilmaan ja valpastun, yrittääkö se viestiä vaarasta?
Suuntaan katseen avomerelle päin, mun on nyt pärjättävä yksin. Yritän muistella siskon ohjeita, mutta pääni on yhtäkkiä ihan tyhjä. Käännän peräsintä ja vene kääntyy väärään suuntaan, kohti kivikkoa. Käännän äkkiä takaisin. Rikoinko mä peräsimenkin kun vene kääntyy väärin?
Mitä mun pitää tehdä näillä naruilla? Mun pitäis muistaa, siskohan just kerto kaiken. Ainakin pää pitää pitää alhaalla, ettei puomi lyö multa tajua kankaalle. Meri näyttää tummalta ja loputtoman syvältä, taivas on harmaa. Horisontissa näkyy saari, jonka takaa alkaa avomeri. Sinne mä en ainakaan halua!
Tuuli yltyy, purje kiristyy ja vene alkaa viilettää kauemmas ja kauemmas. Mä haluun äkkiä takaisin! Käännän peräsintä, vene keikahtaa ja mä pelkään että se kaatuu. Surkea vaneriköli ei pidä optimistijollaa pystyssä niin kuin oikea lyijyköli oikeissa purjeveneissä. Optimistijolla, mistä niin typerä nimi veneelle? Ehkä on pakko olla optimisti, että uskaltaa lähteä tällaisella rakkineella purjehtimaan.
Siskon kurssilla oli kuulemma joka päivä kaatunut joku. Ja sit se oli noukittu kumiveneellä takaisin rantaan. Sisko ei ollut kaatunut kertaakaan. Mitä mä teen jos mä kaadun? Merivesi on paljon kylmempää kuin järvi. Olis supernoloa, jos isä joutuis hakemaan mut soutuveneellä. Näkeekö ne mua rannasta? Onkohan ne enää ees kattomassa, mitä jos ne on vaan menny sisälle mökkiin kattoo telkkaria ja jättäny mut tänne yksin?
Saan jollan viimein käännettyä takaisin kohti rantaa. Tästä tuli aika lyhyt purjehdus, mitäköhän isä sanoo, kysyy varmaan miks en tehnyt pidempää lenkkiä. Ihan sama, kuhan pääsin elossa takaisin. Enkä kaatanu venettä. Jos sisko alkaa kommentoimaan jotain mun tyylistä, ni mä sanon että mä purjehdin omalla tyylillä kun en oo käyny mitään kurssia.
Kiskon kölin ylös, se näyttää suurinpiirtein ehjältä, ja astun rantaveteen. Aalto heittää kumisaappaan puolilleen kylmää vettä. Tartun veneeseen, se pitäis varmaan kiskoa hiekalle. Katson isään.
– Mennään syömään, äitees on laittanu makaronilaatikkoa, isä sanoo.
(Lue tästä tekstistä muokattu uusi versio Optimistijolla.)