Moi Helli,
tää voi kuulostaa vähän oudolta, mutta musta tuntuu että mä oon ihan eri ihminen kuin ennen.
En tiedä aivan tarkkaan mistä se johtuu, mutta kaikki taisi saada alkunsa siitä kun Riina muutti takaisin Suomeen. Se käski mun ottaa vähän lomaa, joten matkustin Itävaltaan ja asetuin alppiniitylle makaamaan. Siitä meni aika usein ohi pyöräilijöitä ylös vuorille ja se tarjosi mukavaa lomapuuhaa: karjuin niitä polkemaan lujempaa ja aika moni saikin multa hyvät tsempit. Tässä vaiheessa olin siis vielä oma itseni.
Sitten sä lähetit mulle sen Riinan ottaman kuvan siitä sen katkaisemasta mattopiiskasta ja mun päässä napsahti. Mun on pelastettava Riina, ei se pärjää ilman mua, ajattelin ja lähdin siltä istumalta juoksemaan Saksan läpi kohti pohjoista. Uin yhtäpäätä Itämeren yli Helsinkiin ja mun päässä takoi vain yksi ajatus: mun on löydettävä Riina ja autettava sitä.
Aluksi mä vaan tarkkailin sitä ja kuiskailin sille ohjeita postiluukusta, sehän oli käskeny mun ottaa pitkän loman. Mutta sitten yhtenä päivänä se astui yllättäen rappukäytävään ja näki mut. Se oli ihan raivona. Se käski mun painua takaisin vuorille ja sanoi että se pärjää paremmin ilman mua.
Silloin mä tajusin, että mä en pärjää ilman Riinaa. Mä en osaa tehdä muuta kuin piiskata ja Riina on mulle maailman tärkein ihminen, mä haluan sille pelkkää hyvää, parasta. Se oli saanut jostain ihan sikana itseluottamusta (varmaan siitä toimitusjohtajan tittelistä) ja se alkoi sanella mulle sääntöjä. Se on mun pomo ja mä oon riippuvainen siitä, joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.
Eka mä en tajunnut ollenkaan sen pointtia ja se joutui vääntämään mulle rautalangasta, mutta sitten mä hiffasin. Se oli huomannut, että jos se tekee vähän vähemmän ja vähän rauhallisemmalla meiningillä, niin se nukkuu paremmin ja on paljon paremmalla mielellä. Silloin se saa paljon enemmän aikaiseksi ja ennen kaikkea pysyy pitkällä tähtäimellä työkykyisenä, eikä tarvii enää mitään börnislomaa.
Mutta se ei oo kauhean hyvä tällaisessa rentoilussa ja tartti siinä apua. Tässä kohtaa mä astuin kuvaan – mähän oon maailman paras tsemppari. Meille syntyi yhteinen projekti: Rentoudella tehokkuuteen. Eli mä muistutan sitä pitämään tarpeeksi taukoja ja jättämään kalenteriin tyhjää. Päinvastoin kuin ennen, kun mä olisin sanonut että tee enemmän, niin nyt mun pitääkin sanoa tee vähemmän. Ja hitaammin.
Kummallista kyllä, Riinan idea näyttää toimivan. Se on nukkunut täysiä öitä ja ollut päivällä energisempi. Iltapäivällä sillä saattaa helposti jäädä suoritusvaihde päälle, mutta koska mä tiedän mihin se voisi johtaa, niin mä käsken sen ottaa mindfulness-tauon.
Mä oon itsekin kokeillut mindfulnessia ja se on tosi mielenkiintoista. Tulee sellainen ihmeellinen rauha, levottomuus väistyy eikä oo kiire mihinkään. Kerran mä unohduin tekemään sitä koko päiväksi ja Riina oli ihan omillaan. Seuraavana päivänä se oli ihan ookoo, sille on alkanut tulla rutiini tauoista eikä se tarvii mun muistutuksia enää niin paljoa. Sen luovuus on myös herännyt ja se on alkanut saada tosi mahtavia ideoita.
Tänä aamuna meditoidessani mä sain ihan mielettömän oivalluksen: mitä jos mun tsemppaus toimis parhaiten sillä samalla rennolla asenteella? Eli voisko tosiaan olla niin, että kaikki se piiskaus on ollut turhaa? Jos mä vaan olisin rento ja ihan chillisti silloin tällöin muistuttelisin Riinaa relaamaan, niin just siten me molemmat oltais lopulta tehokkaimmillamme.
Mua on alkanut houkuttaa lähteä Intiaan jonkun zen-mestarin oppiin vaikka kuukaudeks tai pariks. Mä luulen että Riina kyllä pärjäis sen aikaa. Ja kun mä tuun takas mä voisin näyttää sille parit supermeditaatiot, voitais vaikka pitää joku retriitti.
Mitä sanot, Helli, eikö kuulostakin siltä, että musta on tosiaan tullut ihan uusi ihminen?
Valaistunein terkuin,
Piiskis