Räntä liiskaantuu ruuhkabussin ikkunaan. Muutama pysäkki vielä, sitten ollaan Kurvissa, voisin hypätä ulos ja tarpoa sohjossa kotiin Torkkelinmäelle. Saatanan marraskuu, kello on vasta vähän yli neljä ja ulkona on jo pimeetä. Pitää mennä vielä kaupan kautta, kotona ei ole mitään syötävää. Yleensä teen koko viikon ruokaostokset maanantaina, mutta tänään saa kyllä pakastepizza kelvata, mietin sit huomenna loppuviikkoa. Hyvä, että edes selvisin hengissä tästä päivästä, viisi tuntia sijaisena erityisluokassa aivan jäätävässä darrassa, kolmen tunnin yöunilla.
Alan kelata edellistä iltaa, oli kyllä aika onnistuneet sitsit. Sitten todellisuus iskee tajuntaani – oonks mä ihan hullu? Mähän jätin sen Alpon nukkumaan mun kämppään kun mä lähin aamulla töihin. Mitä jos se on sillä välin tyhjentänyt koko kämpän? Tai se onkin joku psykopaatti ja se on vaikka alkanut riehumaan ja heittänyt keittiön kaappien sisällöt pitkin mun yksiötä? Miten mä uskalsin luottaa ventovieraaseen? Tätä en kyllä kehtais kertoa äidille. Puristan bussin tankoa hikisellä lapasellani ja toivon, että bussi olis jo perillä. Mutta se vain jumittaa jossain ruuhkassa.
Mitenköhän rikosilmoitus tehdään?
Viimein bussi kaartaa Kurviin ja hyppään ulos loskaiseen ruuhkaan. Mietin, pitäisikö rynniä suoraan asunnolle ja sitten vasta kauppaan, mutta en mä kyllä jaksa lähteä yhtään mihinkään enää sitten kun olen päässyt kämpille, oli se rikospaikka tai ei. Ja sitten mua alkaa naurattaa kun ajattelen Alpoa riehumassa mun kämpässä, koko mielikuva on täysin järjenvastainen ja mahdoton edes ajatella. Sehän on 29-vuotias lukion historian opettaja! Ehkä sivistynein ihminen, jonka mä tunnen, tai ainakin jonka kanssa mä oon bilettänyt. Tai ainakin sivistynein, jonka mä oon kutsunut kotiini yöksi. Mutta toisaalta miksei se ei oo vastannut mitään mun tekstariin, jonka lähetin jo aamulla?
Me siis tavattiin sitsien jatkoilla. Viereisestä kertsistä tuli jotain matemaatikkoja kuokkimaan ja niiden joukossa oli myös tää yks humanisti, maisteriksi valmistunut historioitsija, Alpo. Sillä oli epämääräisesti leikatut hiukset ja tosi epäcoolit, metallisankaiset silmälasit, joiden takana olevat likinäköiset silmänsä se iski muhun. Joidenkin kanssa vaan synkkaa heti. Koska se vaikutti erityiseltä ja mä en halua olla yksin, kun olen todella humalassa, niin annoin sen tulla mun luo yöksi.
Ja nyt mä oon S-marketin kassajonossa, liian kirkkaiden valojen häikäisyssä, ja mä pelkään, että se on psykopaatti ja tyhjentänyt mun kämpän. Tosi luottamusta osoittavaa, tälle voidaan sit nauraa mun ja Alpon hääpäivänä. Mut olihan se aika vastuutonta riskinottoa multa, eihän vieraista ihmisistä voi ikinä tietää. Toisaalta en mä oikeen voinu heittää sitä uloskaan aamuseitsemältä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, kun olin eka ite pyytäny sen yöks. Maksan ostokset ja lähden taapertamaan kohti kotia. Ylämäki on lyhyt ja loiva, mutta tässä krapulassa se tuntuu lähes maratonilta.
Rahjustan vielä raput ylös, avaan yksiöni tummansinisen oven ja huokaisen helpotuksesta. Kaikki näyttää olevan tallella. Teen pikaisen tarkistuksen, läppäri on paikallaan kirjahyllyssä eikä mitään näytä olevan pengottu. Rehti kaveri, se Alpo siis. Sitten huomaan, että se on jättänyt WC-pöntön kannen ylös ja sänky – se on pedattu aivan käsittämättömän epämääräisesti. Humanisti! Teekkarien järjestelmällisyyteen tottunut sieluni itkee verta.
Laitan uunin päälle ja istuudun alas. En voi sietää sängynpeiton asentoa, mutta en jaksa pedata sitä uudestaankaan. Odottaessani uunin lämpeämistä tarkistan puhelimeni. Alpo on vastannut mun tekstariin! Se kirjoittaa kirjakielellä(!) ja kutsuu mut sen(!) museoon. Mulle on nyt vähän hämärän peitossa, että miten se on töissä museossa, kun muistan sen olevan historian opettaja.
Tämä ei varmaankaan olisi mikään mysteeri, jos olisin juonut edellisenä iltana muutaman alkoholiannoksen vähemmän.
Osoitteen perusteella kyseessä on Päivälehden museo ja pieni flashbackin tapainen iskee tajuntaani, Alpo taisi eilen mainita vetävänsä siellä silloin tällöin opastettuja kierroksia. Vastaan treffikutsuun myöntävästi ja sanon, että perjantai-iltapäivä käy hyvin. Jännittävää, en olekaan koskaan käynyt treffeillä museossa, ainakaan niin, että treffikumppanini toimii samalla oppaana!
Jännittää myös, että miten meillä synkkaa päiväsaikaan. Vähän kyllä epäilyttää synkkaako ollenkaan. Miten osaan olla luonteva, kun oon muutamaa päivää aiemmin melkein harrastanut seksiä (toivottavasti me ei pantu!) vartin tuttavuuden jälkeen? Pitäisi ehkä yrittää antaa itsestäni vähän sivistyneempi ja järkevämpi vaikutelma kuin eilen. Mutta siinä oli kyllä jotain erityistä, samanlaista kuin mussa: hömppä, mutta fiksu, laittaa itsensä likoon ja on valmis ex tempore -ratkaisuihin. Tylsä, mutta kiinnostava. Heittäytyjä.
Työnnän pizzan uuniin. Saas nähdä mitä tästäkin tulee.