Monen hyvän yön putken jälkeen heräsin taas yhtäkkiä aamuyöllä ja tiesin heti, etten saa enää unta. Makasin hetken painavan peiton alla, itkin vähän ja hiivin sitten vierashuoneeseen, jotta Aleksi voisi vielä nukkua. Hivuttauduin kovien pellavalakanoiden väliin, kuuntelin pari tuntia Kaija Koon äänikirjaa, mutta uni ei vain tullut. Herätys olisi seitsemältä, kolmen tunnin päästä. Laitoin herätyksen pois päältä, niin puhelimen ei tarvitsisi turhaan piipittää sitten kun olen jo aamutoimissa. Päätin, että ennen kuin nousen ylös, teen vielä hengitysharjoituksen, mutta kuinka ollakaan, se sai minut vajoamaan unten maille. Syvään, paksuun uneen.
Nukun niin sikeästi, että kun unestani havahdun, näyttää kännykän kello jo kaksikymmentä yli kymmenen. Mitä ihmettä, olen nukkunut pommiin, tällaista ei ole tapahtunut vuosiin! “Mun piti olla kymmeneltä terapiassa,” huudan matkallani vessaan ja saan Aleksinkin hereille. Mutta mitä on tapahtunut, vessassa ei ole pönttöä. Tai onhan siellä, mutta se on väärässä paikassa ja vajonnut lattian alle. Vedän pöntön ylös ja nostan takaisin omalle paikalleen. Tässä on nyt jotakin outoa. Koska ei ole enää järkeä lähteä matkustamaan terapeutin vastaanotolle, päätän soittaa hänelle, ehdimme ottaa puolet istunnosta puhelimitse.
Menen takaisin vierashuoneeseen, siellä olisi rauhaisaa ja siellä ovat myös kuulokkeeni. Aleksi on huoneessa ja sängyn takana nurkassa vilisee jotakin oransseja, monijalkaisia ötököitä. “Niin mä unohdin sanoa, että meille tuli tällaisia viime viikolla,” Aleksi sanoo ja mietin, ovatko nämä niitä ripsiäisiä, joita Maria Veitola ja Sanna Marin kirosivat Yökylässä-ohjelmassa. Liiskaan yhden ötökän limatahraksi oveen ja siirryn toiseen huoneeseen, josko siellä olisi rauhaisampaa.
Mutta mitä vielä, makuuhuoneesta asuntomme jatkuu useana, remontissa olevana huoneena, joita en edes muistanut olevan. Huoneistossa parveilee joitakin ulkomaalaisia, ehkä italialaisia. Yritän soittaa terapeutilleni, mutta puhelimessa on miljoona appia auki, osasta tulee musiikkia, eikä ääni tule kuulokkeista vaan kaiuttimesta. Yritän sulkea appeja ja näpytellä terapeutin nimeä, mutta harva kirjaimista menee oikein ja juuri kun olen saamassa nimen alkua oikein muuttuu systeemi painajaismaisesti niin, että kirjaimia pitää valita sekavasta valokuvasta. Pakenen italialaisten solkkausta ulos huoneistosta ja viimein saan yhteyden auki. Kello on jo varttia vaille yksitoista, joten paljoa ei ole aikaa jäljellä, mutta ehdin ainakin selittää miksi en tullut vastaanotolle.
Viimein istun selkä lasiseinää vasten italialaisten väliin ja alan kertoa, aloittaen absurdista sattumuksesta eli pommiin nukkumisesta. Jatkan viimeisen viikon kuulumisista: “Kaikki on mennyt ihan ookoo, tai siis eiliseen iltaan asti. Mun äiti soitti ja kerto että mun veljellä on todettu syöpä. Sitä ei vielä tiedetä tarkkaan että mikä se on, mutta se on levinnyt ja lääkärit kysy miksei se tullut aiemmin. Siks mä en saanu nukuttua kuin muutaman tunnin ja sit nukahdinkin ja nukuin pommiin.” Terapeutti vastaa jotakin, mutta samalla italialainen mies keskeyttää minut nostamalla minut kainaloista ylös, jotta pääsee istumaan paikalleni. Lähden kävelemään ulos, jossa aurinko paistaa ja ruskeat lehdet kahisevat jaloissa.
“Siis anteeks mitä sä sanoit?” kysyn terapeutilta, “multa meni vähän ohi kun täällä on jotain italialaisia. Ja meidän kämpässä oli jotain ötököitä ja vessanpönttökään ei ollut paikallaan. Siis tää ei oo normaalia. Ja mulla meni puol tuntia kun mä yritin soittaa sulle, se oli niin vaikeaa kun puhelin ei toiminut kunnolla, ihan kuin jossain unessa.” Vetäessäni henkeä terapeutti saa puheenvuoron: “Niin voihan se olla, että niiden mielialalääkkeiden vaikutus…” En pysty kuuntelemaan hänen lausettaan loppuun, koska joudun samalla väistelemään ja pakenemaan italialaisia. Minusta alkaa tuntua, että ne ovat vihamielisiä minua kohtaan. Etenen kapeaa polkua, oksat raapivat käsivarsiani ja sitten koko polun tukkii laitumelta kurkkivien lehmien päät. Päätän kääntyä takaisin. “Nyt meni vähän ohi, voisiksä toistaa? Kun täällä on niin paljon porukkaa, tuolla oli joku kirpputori ja tossa oli jotain lehmiäkin.” “Ai kirpputorikin? Mietin että, onkohan sulla nyt kuitenkin vieläkin liikaa noita aktiviteetteja kun sanoit että kirpputorikin.” Tuntuu, että terapeutti ei nyt ollenkaan tajua asian vakavuutta.
“Siis eihän tää nyt oo normaalia, ei meidän naapurissa oo mitään kirpputoria ja ne ötökät ja se vessanpönttökin ja kaikki nää italialaiset. Ja se puhelimella soitto kun se oli niin vaikeeta, se oli just sellanen tyypillinen unijuttu. Siis mä luulen, että tää on vaan pahaa unta ja kun mä aamulla herään kaikki olikin vain unta ja mun veljellä ei ole mitään syöpää.” “Älä pölhötä,” ehtii terapeuttini enää sanoa painokkaasti, kun mä tajuan että mun on avattava silmäni pimeydelle. Makaan yksin vierashuoneessa ja kello on vasta kuusi.