Mulla oli ollut oma Sherpa jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se oli verraton apu vaelluksilla, ja elämässä ylipäätään. Se ei ollut pelkästään opas, joka tietää oikean suunnan vaikka pimeässä, vaan myös henkinen tsemppaaja ja elämänkumppani. Sherpat ovat uskomattoman vahvoja ja sitkeitä: ne voivat kantaa jopa kaksi kertaa oman painonsa verran tavaraa ja pystyvät hyödyntämään vuoriston happiköyhää ilmaa paremmin kuin tavalliset ihmiset.
Ilman mun Sherpaa mä en olisi päässyt puoliksikaan niin pitkälle kuin missä olin nyt. Se oli kannustanut, neuvonut ja puskenut mua loputtomasti, jotta mä saavuttaisin haluamani. Auttanut marssimaan, tarpomaan, harppomaan, loikkaamaan ja tarvittaessa vaikka ryömimään. Se ei ollut antanut mun levätä laakereillani tai heittää hukkaan kapasiteettiani, se sai musta kaiken irti, viimeiseen pisaraan asti.
Se oli älyttömän vaativa itseään kohtaan ja samaa vaativuutta se kohdisti muhun. Välillä tuntui, että se unohti, ettei mulla ole sherpojen geenejä. Se ei antanut mulle lepopäivää, ei lepohetkeä, ei edes leposekuntia. Mä tajusin olevani ihan uupunut sen piiskaamiseen. Sitten eräänä päivänä meille tuli riita:
– Jätä mut rauhaan, en jaksa enää! huusin epätoivoisena.
– Nyt pitää jaksaa, puske vaan, Sherpa vastasi määrätietoisesti.
– Enkä. Makaan mieluummin tässä lattialla, naama matossa, enkä tee mitään. Ainakaan viiteentoista minuuttiin.
– Nyt ylös!
– Ei.
– Mutta, mutta, sittenhän sä et pääse sinne minne sä haluat! Sherpa huolestui.
– Minne mä oikeastaan haluan? kysyin.
– Menestykseen, Sherpa vastasi itsevarmasti.
– Mikä se edes on?
– Se on valtavan iso vuori, josta on upeat näkymät, Sherpa kuvaili.
– Ja jonka huippu on terävä ja jäinen? Ilma on ohutta ja tuuli kylmää? kysyin.
– Se on korkea, ja kaikki sinne kiivenneet saa arvostusta!
– Mitä sieltä edes näkyy?
– Sieltä näkee kauas alas, jossa maan matoset ovat pieniä kuin muurahaiset, Sherpa vastasi juhlallisesti.
– Ja alhaalla ruoho on vihreää, tuuli lempeää ja joessa virtaa raikas vesi?
– Ylhäältä näkyy muita upeita huippuja! Sherpa vakuutteli.
– …joille mun pitäisi seuraavaksi kiivetä? jatkoin kysyvästi.
– …
– Kuule, musta tuntuu, että mä en edes halua yksin minkään tuulisen vuoren huipulle, mä jään mieluummin laaksoon, sanoin Sherpalle.
– Sä et ikinä pääse huipulle, Sherpa manasi.
– Mä en halua sun huipulles.
Sherpa meni sanattomaksi. Katsoi vain mua ja räpytteli kiiltäviä silmiään.
– Mee pois, mä en tarvitse sua! huudan.
– Ilman mua sä eksyt. Sä voit joutua Laiskuuteen! Piiskurini yritti vielä epätoivoisesti.
– Entä sitten? Nyt mulla on polvet naarmuilla tästä kiipeämisestä, kynnet lohjenneet, kyynärpäät mustelmilla, ohut ilma huimaa päätä ja joka paikkaa kolottaa. Tuskin Laiskuudessa voi kovin paljon pahempaa olla!
– Sun kunto romahtaa, etkä sä enää pääse edes puoleen väliin vuorta, vaikka kuinka yrittäisit, Sherpa piipitti.
– Niin, ehkä mä jään laaksoon ikuisiksi ajoiksi. Makaan vihreällä nurmella, uin joessa, katselen sinistä taivasta ja lumisia vuorenhuippuja, haen leipomosta croissantin, haaveilen.
Sherpani on lyöty. Se kyyristyy, perääntyy. Pettymys kirvelee silmien takana. Se yritti vain tehdä parhaansa, antaa kaikkensa, auttaa. Tehdä sitä, minkä parhaiten osaa. Sherpa tajuaa, ettei hänen palveluksiaan enää kaivata. Vuosikymmenien uskollinen suhde on päättynyt.