Juna pysähtyy nykäisten rautatieasemalle. Mä olen valmiina ovella ja tiedän jo mitä nappia pitää painaa, että ne aukeavat. Hyppään laiturille ja olen mukana kiireisten ihmisten joukossa. Yhtä määrätietoisesti kuin muutkin lähden kävelemään kohti asemarakennusta ja marssin suoraan sen läpi. Asema on aivan valtava, aivan toista luokkaa kuin kotikaupungissa.
Onkohan muut mun luokkalaiset käynyt täällä? Ehkä vanhempiensa kanssa, mutta tuskin yksin, niin kuin mä nyt käyn joka päivä. Vaikka mä olen vuoden nuorempi kuin muut, niin olen silti oikeastaan aikuisempi.
Mutta on tää myös vähän jännittävää. Osaankohan mä kulkea sitä oikoreittiä, jonka mun isä eilen näytti? Äidin reitti oli selkeä: ensin Mannerheimintietä kunnes Bulevardi tulee vastaan. Sen tunnistaa isoista lehtipuista, joita seuraten kävellään vain suoraan Aleksanterin teatterille. Ei voi mennä pieleen! Mutta isä sanoi, että on ihan turha kiertää niin kaukaa ja näytti mulle paremman reitin. Nyt mä aion kokeilla sitä.
Ensin pitää mennä kohti Forumia, se on helppo tunnistaa, koska siinä on iso mainos. Jatkan kauppakeskuksen ohitse ja sitten pitää varmasti mennä vasemmalle. Mutta pitikö tästä jatkaa vasemmalle vai suoraan? Kadunkulma ei näytä yhtään tutulta. Jatkan suoraan ja olen vielä oudomman näköisessä paikassa, jossa kadut eivät menekään suorakulmaisesti vaan vinoon. Parempi kävellä vasemmalle. Jatkan kävelyä pari korttelia ja kaikki talot näyttävät aivan samalta, ihan kuin unessa.
Olenkohan mä mennyt ohi isän reitistä?
Muistan isän ohjeen: vuorotellen eteenpäin ja vasemmalle, joten nyt pitää varmasti mennä eteenpäin. Tuntuu, että olen kävellyt jo pidempään kuin äidin reitin, mutta teatteria ei silti näy. Kiihdytän askeliani ja näen vasemmalla puolella ison valkoisen rakennuksen, jonka pientä pihaa kiertää musta rauta-aita. Tämän talon ohi me ei varmasti menty isän kanssa! Mä olen kävellyt jo liian pitkälle. Vilkaisen kelloa, se on jo viittä vaille. Mitä mä nyt teen? Mä haluan ehtiä ajoissa, mutta en tiedä mihin suuntaan pitäisi juosta!
Juuri silloin rautaportista astuu ulos salkkua kantava nainen, joka vilkaisee minua hymyillen. Päätän avata suuni.
– Hei, anteeks, tiedät sä missä on Aleksanterin teatteri?
– Joo, toki. Se on tässä ihan lähellä. Kävelet vaan takaisinpäin tohon seuraavan kadun kulmaan ja sitten oikealle ja se on ihan siinä. Tai itseasiassa mä oon menossa samaan suuntaan, mennään yhdessä.
– Eiku mun pitää juosta, et mä ehin ajoissa. Kiitti!
Lähden juoksemaan naisen neuvomaan suuntaan. Tennarini takovat vimmatusti asfalttia ja tajuan, että tässähän on hyvä alkulämmittely. Jos myöhästyn, niin olen ainakin lämmitellyt.
Nainen oli oikeassa, teatteri on aivan kulman takana.
– Riina! Mitä sä juokset? kuuluu selkäni takaa. Käännyn äänen suuntaan ja näen balettikaverini Annan.
– Me myöhästytään, kello on minuuttia vaille! vastaan hengästyneenä.
– Tunti alkaa vasta varttia yli, Anna sanoo.
(Tämä teksti on uusi versio muistosta Balleriinan painajainen ja toimii esimerkkinä Painajaisesta päiväuneksi -kirjoitusharjoituksesta.)